Hiljaisuusko ylellisyyttä?

Luin äskettäin Kaarina Davisin Toisennäkijän päiväkirjan. Siinä sanottiin, että maailmassa ei ole enää paljon paikkoja, jossa olisi hiljaista. Sellaista hiljaisuutta, että ei kuulu yhtään ihmisen aiheuttamaa ääntä viiteentoista minuuttiin. Jäin miettimään onko tosiaan niin. Kuljen lähes päivittäin paikoissa, joissa on hiljaista, pitempäänkin kuin tuo mainittu 15 minuuttia. Mutta kun lähemmin ajattelee, niin kaupungeissa asuville ihmisen aiheuttamat äänet ovat hyvinkin todellisuutta.

Toistaiseksi hiljaisuuden paikkoja on kaupunkien lähelläkin, vaikkapa kotikaupunkini Kuopion Neulaniemi. Kun lähtee polulle moottoritien tuntumasta, korvissa surisee liikenteen pauhu. Muutaman sadan metrin jälkeen sankka kuusikko sulkee äänet ja vastassa on metsän hiljaisuus. Tämä toteutuu erityisesti aikaisin aamulla. Saattaa olla viime hetket nauttia Neulanimen hiljaisuudesta, kun sinne rakennetaan asuntoalue lähivuosina.

Kauempana kaupungeista löytää varmemmin hiljaisuuden paikkoja. Pari päivää sitten istuin aamuhetkeä tulilla Sorsaveden Laajalahden laavulla. Hiljaisuudessa saattoi kuulla järven takaa teerien pulputuksen. Kohta lähimetsästä alkoi kuulua palokärjen rummutus, johon vastakkaisella suunnalla ollut palokärki vastasi. Siinä ne täristelivät vuorotellen. Nuotion jo hiipuessa kuulin siiveniskujen äänen. Vilkuilin taivaalle, mutta mitään ei näkynyt. Kohta puunlatvojen yläpuolelta lensi korppi. Korpin siiveniskut kuuluivat parinsadan metrin päästä kun muuten oli hiljaista.

Tulistelun jälkeen kävelin lumikengillä metsässä. Muitakin kulkijoita oli ollut. Vaikeakulkuinen, kivikkoinen tiheikkö oli ollut hirvien ruokailu- ja oleskelupaikka. Löysin metsän kätköistä suuren siirtolohkareen, jonka vierellä oli pieni, tasakattoinen lippaluola.

Viime yönä Savon taivaalla näkyi hento revontulivyö. Ehkä revontuliakin suurempi elämys tällä kertaa oli kuunnella joutsenten laulua yön pimeydessä. Vaikka joutsenia ei näkynyt, äänestä saattoi kuulla, että ne lensivät, koska lentoääni on erilainen. Maahan laskeuduttaan alkoi kuulua toisenlaiset, kaakattavat äänet.

Vielä yksi hiljaisuuden paikka. Vaikka ollaan ihan kaupungin liepeillä, aamuisin rannoilla on rauhallista. Tänä aamuna jäällä ei ollut muita. Seurasin auringonnousua täydellisessä hiljaisuudessa.

Luonnonsuojeluliiton ex-puheenjohtaja Risto Sulkava kirjoittaa Suomen Luonto-lehdessä näin:

Suomen syrjäseudut alkavat olla maailman viimeisiä hiljaisuuden keitaita. Säännöllisesti niille myös halutaan jotakin pörisevää ja möykkäävää toimintaa. Toistaiseksi ei näy juurikaan merkkejä hiljaisuuden arvon ymmärtämisestä. Voisiko hiljaisuuden tuotteistaa hiljaiseen toimintaan? Siis markkinavaltiksi, jossa hiljaisuus säilyisi matkailijavirrasta ja heidän tekemisistään huolimatta? Ainakaan se ei onnistu, jos emme itse opi arvostamaan hiljaisuutta?