Kuu ja aurinko Valtavaaran talvireitillä

Aamuhämärässä Vuosselin parkkipaikalla tuntuu kylmältä. On niitä talvipäiviä kun pakkasen lisäksi jäätävä viima tekee sään viileämmän tuntuiseksi mitä mittari näyttää.  Lämpötilassa on suuria eroja paikallisestikin. Kuusamon lentoaseman mittarilukemat aamukahdeksalta ovat olleet kolmenkympin tienoilla, täällä ylämaissa Vuosselissa on vähän yli kaksikymmentä pakkasastetta. Kerroksia on puettu päälle, jaloissa on lämpimät kengät ja käsissä villalapaset. Näissä varusteissa uskon tarkenevani Valtavaaran talvireittiä kulkiessa.

Kuu on juuri painautumassa tunturirinteen taakse. Näyttää kuin puun latvaan kiiveten sitä voisi koskettaa.

Valtavaaran kuusten suojassa ei tunnu tuuli, eikä muutenkaan tule kylmä. On vain pidettävä huoli, että ei hikoile kovin paljon ylös noustessa. Paras edetä rauhallisesti vaikka mielisi ehtiä vaaran näköalapaikoille päivän valkenemista katsomaan.

Ensimmäisen kukkulan laella en käänny nuolen osoittamaan suuntaan, vaan lähden kohti Valtavaaranlampea ja siitä edelleen loivasti ylös nousevaa harjannetta vaaran laelle.

Vaikka polulle lähtiessä kuu paistoi pilvettömältä länsitaivaalta, oli idän suunnalla paksu pilvikerros. Siksi hämmästyn, kun kun ehdin pienelle aukealle ennen viimeistä jyrkkää nousua ja vilkaisen auringonnousun suuntaan. Aurinko on päässyt yllättämään.

Jos yllätti aurinko, niin yllättää myös tuuli. Kun suojaavia puita ei ole, niin auringon suunnasta puhaltava tuuli ja tuulen mukana lentävä pistelevä pakkaslumi kiusaavat kuvausyrityksiäni. Lapaskädessä ei kameran säätäminen onnistu, joten kädet on ihan kohmeessa kun olen saanut objektiivin vaihdetuksi ja säädöt kohdalleen. Seuraavaksi on pyyhittävä vettä valuvat silmät ja puhdistettava jäätyneet silmälasit.

Tykkypuiden takaa löytyy sen verran tuulensuojaa, että saan tarkennettua muutamia kuvia maisemasta, joka vaihtuu koko ajan sen mukaan miten pilvet peittävät aurinkoa.

Pilvikerroksen läpi tuleva valo värittää vaaran pohjoispuolen tykkypuita.

Viivähdän sen aikaan tuvassa, että saan silmälasit sulateltua. Sitten taas tuulta päin.

Leveähelmaisten tykkypuiden juurelta löytyy jälleen suojaisa paikka katsella taivaan värien vaihtumista.

Vaaran avoimella laella lumi on kovettunut niin tiiviiksi, että se kantaa kulkijan. Käyn jyrkänteen laidalla kurkistamassa rotkoon jonne auringonsäteetkin ovat löytäneet.

Ei tarvitse laskeutua kovin paljon alaspäin kun pääsen suojaisalle tykkymetsän polulle. Nyt on edessä lähes pelkkää alamäkeä aina Vuosselin parkkipaikalle saakka.

Pinkkiä, lilaa ja kullankeltaista

Kulunut tammikuu on ollut täällä Koillismaalla todellista valon juhlaa. Silloin kun aurinko vähänkin näyttäytyy, ihmeellinen valo värittää maisemaa. Valon väri on aina vähän erilaista riippuen pilvien määrästä ja niiden sijainnista taivaalla. Vielä aamun hämärässä ei voi tietää mitä päivä tarjoaa. Joskus maisema on päivän valjetessa kauttaaltaan lilan värinen, jokus vaaleanpunainen tai kullankeltainen.

Eräänä aamuna kallion laelle kiivetessä minulla oli seuraa. Näytti siltä, että vierelläni kulkee reppuselkäinen hiippalakkimies.

Nousevan auringon kajo yritti puskea ohuen pilvikerroksen läpi.

Aurinko ei päässyt paistamaan suoraan pilvikerroksen läpi, mutta keltainen valojuova kertoi sen sijainnin.

Maailma on kaunis.

Kymmenen pystykuvan panoraama. (klikkaa kuva isommaksi)

Toinen aamu ja vähän erilainen värimaailma. Taivaalla oli nyt myös sinistä ja kullankeltaista. Notkopaikkoihin oli levittynyt pakkasusvaa.

Sitten alkoi tuulla. Pilvet hajosivat ja alkoivat liikkua.

Auringon noustessa ylemmäs lilanpunainen valo muuttui kullanväriseksi.

Valtavaara talvipäivän valossa.

Sitten paksu pilvikerros alkoi levitä koko taivaankannelle.

Lopulta jäljellä oli vain pieni aukko josta tuli kohdevaloa.

Pakkaspäivä Kuusamossa

Aamu on melko raikas, notkopaikoilla -34, mutta ylempänä Konttaisen parkkipaikalla on vähän lämpimämpää aamukuuden aikoihin. Laitamme otsalamput päähän, liukulumikengät jalkaan ja painumme metsään pujottelemaan kohti Konttaisen lakea. Kuunpimennys on jo alkanut, mutta toiveenamme on nähdä pimennyksen syvin hetki Konttaisella. Matka pimeässä metsässä ei suju ihan suunnitellusti. Lähdemme seuraamaan jälkiä, mutta pian huomaamme, että ne johtavat väärään suuntaan. Korjausliike kohti rinnettä vie sankkaan risukkoon. Pimeys, jyrkkä rinne ja paikoin läpitunkematon risukko aiheuttavat hetken epätoivon. Ehdimmekö ajoissa näkemään kuun.

Vähän ylempänä maasto muuttuu helppokulkuisemmaksi. Saavutamme Konttaisen laen juuri syvimmän pimennyksen hetkellä. Tosin ensimmäiset kuvat epäonnistuvat, koska laella tuulee ja kamera jalustoineen heiluu valotuksen aikana. Etsin suojaisemman paikan puun juurelta. Punaisena hehkuva kuu vaalenevalla aamutaivaalla on upea näky. Viime syksyn superkuu jäi minulta näkemättä kun pilvet peittivät sen. Nyt ei pilvistä ole haittaa, kylmyydestä kyllä.

Kuu jää jatkamaan laskeutumistaan ja me laskeudumme myös alas vaaralta.

Alarinteen tykkypuihin heijastuu aamutaivaan kajo.

Kaunis pakkaspäivä on hyödynnettävä olemalla ulkona päivän valoisa aika. Pakkanen on lauhtunut vähän päälle kahteenkymmeneen asteeseen. Sen verran pakkasta kuitenkin on, että koskella on pakkashöyryjä. Edelleenkään lunta ei ole kovin paljon ja joen rantoja kulkee tiiviiksi tamppaantuneet polut, joten lumikenkiä ei tarvita.

Pakkasusvan läpi siilautuva valo tekee jokimaisemasta satumaisen kauniin.

Tuoreita saukon jälkiä on pitkin jokirantaa. Toinen, ei niinkään toivottu saalistaja, asuu myös koskella. Minkki vilistää rannalla ja sukeltaa välillä sekä veteen että rannan lumipenkkoihin.

Pakkaspäivien ja tuulettoman sään ansiosta rannan pienimmätkin varvut ovat paksun huurrekuorman peitossa.

Lisäys: Nykyisin ei pimeänkään aikaan ole suunnistusnongelmia Konttaisella. Konttaisen uusittu talvireitti pysyy hyvin kuljettavissa läpi talven.