Viime päivät ovat olleet marraskuista ankeutta pahimmillaan. Pilvet roikkuvat puiden latvojen tasalla, lämpötila muutaman asteen lämpöisen puolella ja päivän valoisa aika vain lyhenee. Tarvitaan jotain iloa ja valoa harmauteen.
Pakkaan reppuun evästä ja tuikkukynttilöitä, ajamme muutaman kilometrin kylän ulkopuolelle ja jalkaudumme auratulle sivutielle. Tien päästä löytyy kota pienen lammen rannalta, vaaran juurelta.
Puukatoksesta valikoin kelopuupölkyn jossa on vähän tervastakin. Tulet siis syttyvät helposti vaikka kosteutta on riittämiin joka paikassa. Laitan vielä muutaman tuikkukynttilän palamaan ja niin saadaan lämmintä tunnelmaa kodan hämärään.
Kevättalvella tässä on vilkasta kun hiihtoladun kiertäjät pitävät evästaukoa. Silloin ovat myös kuukkelit valppaana kodan ympäristössä. Nytkin niitä odottelen paikalle. Käyn huutelemassa kodan ovelta että nyt sopisi tulla, eväsreppu on auki. No, jos ne nyt olisivat olleet lähimaastossa, niin olisi savun tuoksu ne varmaan houkutellut tulemaan lähelle.
Marraskuinen kaamospäivä on hiljainen. Niin hiljainen että saattaa kuulla nuotiotulen musiikin. En keksi oikeaa sanaa sille matalalle äänelle joka kuuluu tulesta. Liekkien koon mukaan ääni muuttuu, lepattaa ja sitä säestää hento ritinä. Liekkien hiipuessa jää nuotioon vielä hehkumaan oksainen sydänpuu.
On aika kerätä tavarat reppuun ja sanoa kodan haltijoille kiitos ja näkemiin.
Olen saanut blogitunnustuksen
Kaaos kukkaruukussa-blogin Pelaguulta. Kiitos! Tämä piristi kovasti marraskuista kaamospäivää.
