Valon juhlaa Konttaisella

Konttaisen parkkipaikalla Virkkulantien varressa ei ole yhtään autoa. Se on harvinaista, koska sen jälkeen kun Konttaisen uusi talvipolku otettiin käyttöön, on Konttaisella ollut runsaasti kävijöitä läpi talven. Osa jää parkkipaikan lähelle kuvaamaan kuukkeleita ja hömötiaisia, osa kiipeää lumikengin tai jalan Konttaisen laen näköalapaikoille. 

Laitan Wap-sukset jalkaan ja lähden nousemaan polkua ylös. Mutta melkein heti on pysähdyttävä kuvaamaan aamuruskon värjäämiä tykkykuusia jyrkässä rinteessä. 

Jo puiden roosanpunaisesta väristä voi päätellä, että auringonnousu tulee olemaan värikäs. Nousevan auringon valo suodattuu ohuen pilven läpi ja värjää maiseman. 

Polku koukkaa luonnonsuojelualueen rajalle. 

Luonnonsuojelualueen rajalta on esteetön näkyvyys auringonnousun suuntaan. Ei ihme, että rinteen kuuset hehkuivat punaisena, ohuen pilvikerroksen läpi tuleva valo on häikäisevän punaoranssi. 

 

Jatkan matkaa kohti Konttaisen lakea lumisten puiden holvissa. 

Muutama päivä sitten lämpötila käväisi plussan puolella. Lämpö ja tuuli ovat yrittäneet ravistella lumia, mutta vaaran laella lumi on toistaiseksi pysynyt puissa. 

Ylempänä avautuu näkymä myös pohjoisen suuntaan. Pohjoisen taivaanrannan vastarusko on erityisen punainen.

Valon tie vaaran laella. 

Karhunkierroksen polkureitti kulkee myös Konttaisen vaaran yli. 

Auringon noustua ylemmäs värikkäimmän valon hetki on ohi. Niin on pian myös sydäntalven valon aika. Päivä pitenee hurjaa vauhtia ja auringon kiertorata yltää yhä korkeammalle. 

Matka vaaralta alas on nopea hujahdus lumisten puiden välistä liukuen. Tasaisemmalla kohti liuttelen tampattua polkua pitkin, mutta jyrkissä paikoissa käännän sukset umpihankeen. Paksu lumi hidastaa sopivasti vauhtia.

Konttaisen parkkipaikka on nyt ihan täynnä autoja. Lintukuvaajat ja muut retkeilijät ovat heränneet ja lähteneet viettämään talvipäivää Konttaisen ja Valtavaaran luontoon. 

 

Wap-suksilla Juhannuskalliolle

Juhannuskallion laki näkyy Rukan asuntomme pihasta. Matkaa linnuntietä on vain puolitoista kilometriä, mutta korkeuseroa 160 metriä, joten tietä ja polkuja pitkin matkaa tulee kolme ja puoli kilometriä. Lähden liikkeelle aamuhämärän aikaan. Alkumatkasta kannan pätkäsuksiani, koska jalkakäytävällä on lumen seassa hiekoitussoraa. Juhannuskallion alla, parkkipaikalla, laitan sukset jalkaan ja nousen hiihtolatua ylöspäin kunnes on poikettava ladulta umpihankeen ja jyrkkään rinteeseen.

Eteneminen upottavassa lumessa on hankalaa. Nyt ei ole pätkäsuksen ihannekeli. Rinteeseen on pakkautunut yli puoli metriä pohjaan asti upottavaa lunta. Tulee mieleen jo luovuttaa ja palata ladulle ja nousta sieltä ylös Mastonrinteen tielle, mutta sitten muistan, että aiempina vuosina rinteessä on ollut mökeille vievä hiihto- ja moottorikelkkaura. Noin sadan metrin hikisen tallustelun jälkeen saavutan lumen peittämän uran, jossa lunta on vain viitisen senttiä ja alla kova pohja. Matka ylös voi jatkua. 

Kaivan kameran esiin vasta päästyäni jyrkimmän nousun päälle. Mutta vielä on nousua edessä. 

Puiden latvojen välistä vilahtelee nousevan auringon värittämät pilvet. Juuri ennen auringonnousua pilvet ovat värikkäimmillään.

Tuisku on peitellyt kaikki jäljet vaaran rinteeltä. 

Valtavaara aamun valonkajossa

Lauhtunut sää ja kovat tuulet ovat yrittäneet irrottaa tykkylumia puista. Alempana puut ovatkin jo tiputtaneet lumet oksiltaan, mutta vaaran laella lumi on pysynyt toistaiseksi. 

Paikoin lumi on kasaantunut korkeiksi harjanteiksi. Lumi on tiivistynyt niin kovaksi, että on parempi kiertää nuo lumilaineet kuin yrittää päästä niistä läpi.

Löydän tykkypuun juurelta suojaisen paikan. Vaikka pakkasta ei ole kuin viitisen astetta, kova tuuli lisää kylmyyden tunnetta. 

Aurinko piilottelee pilvien takana. 

Otan sukset jalasta ja kaivaudun syvemmälle puun juurelle lumikuoppaan. Tee ja voileivät maistuvat hikisen nousun jälkeen. 

Valtavaara kohdevalossa

Laskeudun alaspäin. Auringon valo korostaa puiden lumikoristeita.

Onhan se alastulo vähän helpompaa kuin nousu, mutta on siinäkin omat hankaluutensa. Paikoin lumi kantaa kun on vauhtia, mutta sitten saattaa yht'äkkiä suksi tökätä syvään lumeen. On mentävä hissukseen.

Tuonne ylös hiihtelin. Matkaa tuli kaikkiaan noin seitsemän kilometriä. 

Konnuskosket

Ottaen huomioon kuinka usein olen käynyt talvella sulana pysyvissä koskipaikoissa, on kummallista, että Kuopion kotini lähin koski, Leppävirran Konnuskoski, on jäänyt käymättä talviaikaan. Olenhan toki kesällä käynyt Konnuksella. Mieleenpainuvin on kesä 1986, kun rantauduimme Konnuksen kanavalle yli kolmikymmenkilometrisen melontataipaleen jälkeen järjestyksessään toisessa Suomi Meloo-tapahtumassa. 

Mutta nyt talviselle Konnuskoskelle:

Aamulla on parikymmentä pakkasastetta ja täysin selkeää. Konnuksen parkkipaikka on tyhjä, eikä muita kulkijoita näy. Ylitän kanavan sulkuportin kohdalta ja jatkan rantaa kiertäen kosken suuntaan. 

Vuoksen vesistön läntisen haaran, eli Kallaveden reitin vedet purkautuvat Soisalon kahta puolta Haukiveteen läntisenä Leppävirran reittinä ja itäisenä Heinäveden reittinä. Konnuskosken ja kanavan läpi virtaa suurin osa vesimäärästä. Vaikka Konnuksessa on pudotuskorkeutta vain noin puoli metriä, on virtaama niin suuri, että koski pysyy sulana läpi vuoden. Tätä kirjoittaessa opin uutta. Koulussa opetettiin, että Soisalo on Suomen suurin saari. Näin ei kuulemma ole. Soisalo ei voi olla saari, koska saaren joka puolella pitäisi olla vedenpinta samalla tasolla ja Soisalossahan niin ei ole. 

Konnuksella on kaikkiaan kolme kanavaa. Nämä kaikki oli ylitettävä kun aikoo varsinaisen Konnuskosken rannalle. Tässä keskimmäinen kanava.

Kapeaa pengersiltaa pitkin kuljetaan pieneen saareen keskelle koskea. 

 

Auringonnousu ei tähän aikaan vuodesta näy koskelle, mutta taivaan punerruksesta voi päätellä auringon nousseen. 

Konnuskoski on kesällä kalastuspaikka. Siksi saaressa on useampikin laituri. 

Laiturin ulommaisessa osassa on paljon jonkin eläimen jälkiä. Saukko?

Vaikka aurinkoa ei näy, niin sen valo tavoittaa vastarannan puiden latvat. 

Konnuksella on kaksi tulipaikkaa; tämä grillikatos ja saaressa laavu. 

Joku tumma vesilintu ui vedessä, mutta se on liian kaukana tunnistettavaksi. 

Jos oikein tarkasti katsoo niin voi nähdä vilauksen auringosta. Auringonsilta erottuu vähän paremmin. 

Koskelta palatessa käyn vielä Leppävirran sillalla. Vuonna 1965 valmistunut silta on 26 metriä korkea. Satunkin hienoon hetkeen, juuri kun aurinko paistaa uoman suuntaisesti matalalta ja valo värittää vedestä nousevaa usvaa.