Liukulumikenkä, karvapohjasuksi, umpihankisuksi, lumikenkäsuksi? Siinä jo monta nimitystä lyhyille ja leveille hiihtimille, jotka viime aikoina ovat saavuttaneet suuren suosion talviliikkujien keskuudessa, jopa niin, että välineet on loppuunmyyty lähes koko Suomesta. Yleisimmin puhutaan liukulumikengästä, joka mielestäni ei ole kovin osuva. Minä käytän tavallisesti nimitystä lumikenkäsuksi, koska se kuvaa etenemistä väliin umpihangessa lumikenkämäisesti kävellen ja kovemmalla alustalla tai alamäessä kuin suksella hiihtäen. Umpihankisuksi on myös hyvin tätä liikuntavälinettä kuvaava nimi.
Taidanpa olla veteraani tässä talviliikuntamuodossa. Hankin ensimmäiset Altai Ski Hokit vuoden 2012 alussa ja siitä lähtien olen lumien aikaan liikkunut useimmiten umpihangessa erilaisilla lumikenkäsuksilla. Nyt minulla on OAC WAP UC:t, jotka ovat 127 pitkät ja keskimäärin 13 senttiä leveät karvapohjaiset sukset, lyhyesti ilmaistuna Wapit.
Lumikenkäsuksen idea on nimenomaan mennä maastossa omia reittejä. Esimerkiksi Kuusamon Pyhävaaran ja Valtavaaran lumikenkäreitit soveltuvat vain osittain lumikenkäsukselle. Niillä voi mennä vaaran rinnettä ylöspäin, mutta kovaksi tallaantuneella lumikenkäpolulla ja jyrkissä rinteissä vauhti nousee liian kovaksi ja menoa on vaikea hallita. Minulle on tullutkin tavaksi käyttää vaaralle nousuissa hyödyksi ennen kuljettuja jälkiä ja laskea vaaralta alas umpihangessa omia reittejä.
Tässä kerrontaa kahdelta päivältä, kahdelta eri retkeltä, ensin Pyhävaaralle ja sitten Valtavaaralle.
Saan kyydin Kilpeläntien varteen, jossa laitan Wapit jalkaan ja lähden nousemaan loivaa itärinnettä kohti vaaran lakea. Minua ennen vaaralle on kuljettu lumikengillä, joten eteneminen on helppoa jälkiä seuraamalla. Pakkasta on parikymmentä astetta, ilmassa on ohutta kidemäistä lumisadetta, mutta väliin aurinko pääsee paistamaan pilvenraosta.
Vaaran laella kidelunta pöllyää joka puolella. Ilmassa leijuvat kiteet ja auringonvalo muodostavat kidepilarin Pyhäjärven ylle.
Pohjoisen taivas on umpipilvessä, mutta aurinko valaisee Pikku Pyhävaaraa ja hipaisee myös kauempaa näkyvää Rukan rinnettä.
Valtavaaran retkellä olosuhteet ovat lähes samanlaiset kuin Pyhävaaran retkelläkin; pakkasta, aurinkoa ja kidepilviä. Lähden liikkeelle Vuosselin suunnalta. Ensimmäisen puoli kilometriä hiihtelen ladulla, mutta rinnesuon luona siirryn umpihankeen.
Lumen kuorruttamat käkkyräpuut suolla, huikaiseva helmikuun aurinko ja sininen taivas. Oikeastaan tästä ei kannattaisi lähteä pidemmälle. Talvisen päivän voisi käyttää hyvin suolla hiihdellen.
Jatkan kuitenkin ylös Valtavaaran itäpuolen loivaa rinnettä. On suorastaan juhallista hiihdellä auringon valaisemassa metsässä, jossa puiden oksat kumartelevat lumen painosta.
Pieneltä kukkulalta on näkymä Valtavaaran laelle. Palovartijan majakin siellä erottuu pienenä pisteenä.
Valtavaaran kota on piiloutunut lumen sisään. Kodan pihalla joudun taas kerran tuote-esittelijäksi. Lumikenkäsukseni kiinnostavat hiihtäjiä. Näin käy usein kun osuu paikkoihin, joissa on muitakin kulkijoita.
Palovartijan maja on taas saanut ylleen lumihuurrekuorrutuksen. Joku on nähnyt vaivaa ja raaputellut ikkunat näkyviin.
Ylhällä laella on lumikidepilveä, joka rajoittaa näkyvyttä ympäröivään maisemaan.
Valtavaaran talvireitin kulkijat eivät tällä hetkellä tarvitse lumikenkiä. Polku Saaruan parkkipaikalta ylös laelle on kovaksi tallaantunut. WAP-sukselleni se on liian kova ja pysyttelen hangessa polun ulkopuolella rinteen jyrkimmässä paikoissa. Vähän alempana, loivalla osuudella liu'uttelen vähän matkaa polkua pitkin.
Ennen Valtavaaran lammen pohjoispäätä käännän sukset taas umpihankeen ja lähden laskemaan jyrkkää rinnettä kohti Valtavaaranlampea.
Lammen takana olevan rinteen tykkykuuset
Hiihtelen lammen jäällä kohti tulipaikkaa, eli entistä laavua. Valtavaaranlammen laavu on purettu pois tämän vuoden tammikuussa. Ensi kesänä lammelle on suunniteltu rakennettavaksi iso taukokatos, ilmeisesti samanlainen kuin Kiutakönkäällä ja Riisitunturilla. Ei voi mitään, mutta tulen kaipaamaan entistä pientä laavua.
Lammen etelärannalta on hieno näkymä lammelle. Tätä maisemaa kuvatessa kompastun lumen alla olevaan juurakkoon ja humpsahdan syvälle lumeen. Kamera säilyy kuivana kun refleksinomaisesti nostan kaatuessani kameraa pitelevän käden ylös. Siinäpä sitten ihmettelemään miten miten päästä nousemaan hangesta. Irrotan toisella kädellä ylempänä olevan suksen siteen ja nostan suksen eteeni hangelle ja laitan kameran suksen päälle turvaan. Sen jälkeen sauvaan ja puunoksaan tukien punnerran ylös. Toinen jalka on ollut koko ajan taipuneena vartalon alle. Polvi muistutteli vielä seuraavana päivänäkin tästä pyllähdyksestä.
Sitten on vuorossa retken paras osuus. Kuvassa näkyvän kuusikon takana on pieni rinnesuo ja siitä alkaa jyrkästi viettävä rinne. Sinne sujuttelen ja lasken rinteen alas umpihangessa. Vauhti ei nouse liian kovaksi koska lunta on paljon. Ja vauhtiahan voi hiljentää kääntämällä Wapit poikkirinteeseen. Usein kysytään liukulumikenkien eduista tavalliseen lumikenkään verrattuna. Minun vastaukseni siihen on: alamäet.
