Naruskantietä Tuntsan suuntaan ajessa näkyy vasemmalla pyöreälakinen tunturi, Suoltioiva. Naruskan erämökillä majaillessa olen usein katsellut Suoltioivaa miettien miltähän maisema näyttäisi tuolta tunturin laelta katsellen. Vaikka Suoltioiva näyttää olevan ihan lähellä, on matka sinne kuitenkin mutkikas. Sijainti Naruskajoen, jängän ja rakkakivikon takana asettaa haastetta tällaiselle tavalliselle merkittyjen retkipolkujen tallaajalle. Nyt sain oppaaksi Naruskan ja Tuntsan kairoja paljon kulkeneen metsästäjäpoikani ja hänen pikinokka pystykorvansa Rommin.
Aamu Naruskalla on kylmä. Yöllä on ollut pakkasta yli neljä astetta, ja vielä aamulla jokirannan juolukoiden lehdet ovat huurteessa.
Pihan vesipaljun pinnalla on jääkerros.
Nouseva aurinko kultaa Suoltioivan lakea. Retkisää ei voisi olla parempi, joten eväät reppuun ja menoksi.
Matka Suoltioivalle alkaa veneellä Naruskajokea pitkin.
Vene jää pakkasusvaiseen jokirantaan ja lähdemme kävelemään metsän läpi kohti Suoltioivaa.
Suorin reitti tunturin juurelle kulkee kostean jängän poikki. Viime aikojen sateiden jälkeen suo on hyvin märkää. Vanhat maastokenkäni ei ole ihan vedenpitävät, joten on yritettävä etsiä kuivia paikkoja mättäältä toiselle harppoen.
Nousemme loivasti rinnettä ylös. Tässä on otettava reppu selästä ja kaivettava järjestelmäkamera esiin. Juolukkamattoa riittää silmänkantamattomiin ja koivut hehkuvat kullankeltaisina. Varjopaikoissa juolukanlehdillä on edelleen huurrekerros.
Kovin pitkälle en ehdi kulkea kun tämä luonnon muovaama taideteos taas pysähdyttää etenemisen. Jos olisin yksin liikkeellä, niin tämän puun ympärille olisin jäänyt pyörimään pitkäksi aikaa. Mutta oppaani huitelee jo kaukana ja koira vielä kauempana, joten on kiirehdittävä eteenpäin.
Kivirakan takaa löytyy poropolku ja metsäinen juotti, joka johdattaa ylös kivikkoisen Suoltioivan laelle.
Suoltioivalle nousun aikana en ota yhtään kuvaa. Minulla on täysi työ yrittää pysyä edellä loikkivan oppaani perässä. Rinteen alaosassa nousu on vielä loiva, mutta ylempänä jyrkkenee ja väliin minun on pakko pysähtyä vetämään henkeä ja tasaamaan sykettä.
Ihan ylimmälle laelle ei kannata mennä, koska parhaimmat näkymät ovat rakkakivikon yläpuolella. Laella on tunturikoivikkoa, joka estää näkyvyyden alas laakealta laelta. Etsin tasaisen kiven, johon jään istumaan ja annan katseen kiertää maisemassa.
Kun vertaa Suoltioivalta avautuvaa näkymää edellisen retkikohteeni Karhutunturin maisemaan, huomaa, että täällä parikymmentä kilometriä pohjoisempana koivut ovat paikoin jo lehdettömiä varsinkin alavilla mailla.
Mutta rakkakivikon välissä olevilla kasvillisuusvyöhykkeillä maaruska hehkuu värikkäänä.
Rinteestä löytyy pieni lippaluola. Siinä olisi hyvä sateenpitopaikka, ehkä yöpymispaikkakin.
Vanha kelopuu nojaa kasvavaan kuuseen. Yhdessä ne kestävät talven jään ja lumen painon. Taustalla erottuu Sorsatunturin terävä huippu.
Vaikka edessä on laskeutuminen alas, niin helppoa etenemistä ei ole odotettavissa. Suoltioivan rinteet ovat suurimmaksi osaksi suurikokoista rakkakiveä, mutta välisssä on kasvillisuusvyöhykkeitä, joissa kasvaa koivua, katajaa ja jossain kohti kuusta ja mäntyäkin. Lähdemme alaspäin ylittäen rakan ja etenemme puuvyöhykkeellä etsien seuraavasta rakkavyöhykkeestä sopivaa ylityspaikkaa alempaan puuvyöhykkeeseen. Helpompaa olisi ollut palata tuloreittiä, mutta silloin kauniit ruskaväriset puut olisivat jääneet näkemättä. Suoltioivan paras ruska on noilla rinteen vaikeasti saavutettavissa olevilla vyöhykkeillä.
Rommilla ei ole vaikeuksia kivikossa. Sen matkamittariin kertyy moninkertaisesti kilometrejä. Rodulleen tyypillisesti se käy aina ilmoittautumassa isännälleen.
Pihlajaa ei esiinny kovin paljon Pohjois-Sallassa. Tämä pihlaja on sinnitellyt kauan aurinkoisella kalliohyllyllä.
Punahehkuisen pihlajan takana on punaoranssilehtinen koivu.
Lopulta jalan alla on tasaista kangasmaata ja juolukkamatto.
On makkaranpaistotulien aika. Avotulen teko ja polttopuiden otto eivät ole jokamiehenoikeuksia, mutta Pohjois-Suomessa, Metsähallituksen mailla, tulenteko on sallittua jos huollettua tulentekopaikkaa ei ole tarjolla. Tulet saa tehdä oksista, risuista ja juurakoista.
Metsäkoira osaa hakeutua tulille ja lepotauolle.
Jängältä näkee hyvin tunturin rinteen kasvillisuusvyöhykkeet rakan keskellä. Tuolta tultiin.
Itä-Lapin tuntureiden nimissä on monesti oiva-pääte. Yritin etsiä sanalle merkitystä, mutta en löytänyt. Johtuisiko se saamen aivi-sanasta, joka tarkoittaa päätä.
Suoltioivan korkeus on 460 metriä meren pinnasta ja noin 200 metriä ympäröivästä maastosta.