Viimeiset revontuliloimut ovat juuri himmenemässä taivaalla. Seison kuutamon valaisemalla jokirannalla ja pakkailen kameraa reppuun. Puolen tunnin revontulinäytös on ohi. On sattumaa, että seison tässä juuri nyt innoissani ja onnellisena nähtyäni tämän talven komeimman revontulishown. Se oli ihan vähällä jäädä näkemättä.
Mittarit ovat ennustaneet revontulien mahdollisuutta. Olemme ajaneet Rukalta jokirantaan ja olen kahlannut edellistalvena hyväksi havaitulle kyttäyspaikalle. Ensimmäinen kuva näyttää suhteellisen selkeää taivasta, joten alan tampata lunta jalustan tukevaa pystytystä varten. Virittelen myös retkijakkaran. Jospa kerrankin istuisi mukavasti, kuin katsomossa revontulia ihaillen.
Tamppaustouhuissa on mennyt noin viisitoista minuuttia. Istun jakkaralleni ja näppään kuvan nähdäkseni vihertääkö taivalla. Mitä ihmettä, ei viherrä vaan pilvet peittävät taivaan! Maisema on lonkeronharmaa. Mikä pettymys. Puran katsomoni, tallustelen parkkipaikalle ja pakkaan tavarat autoon.
Istumme jo autossa valmiina lähtemään pois kun mieleen juolahtaa, jospa vielä kerran katsoisi miltä taivaalla näyttää. Avaan auton oven ja vilkaisen ylös. Leveä revontulivyö kulkee yli taivaan juuri pääni yläpuolella.
Nyt en enää ehdi äskeiselle paikalle, jonne pitäisi kulkea lumikengillä, vaan kerään kalustoni ja pinkaisen joen toiselle rannalle, jossa on kovaksi tallattuja polkuja. Loppumatkan kahlaan hangessa polvia myöten. Jalustallekaan ei nyt ehdi tamppailemaan kovaa alustaa, vaan yritän saada sen pysymään tukevasti lumessa. Mukaan ottamani retkijakkarakin jää hangelle, ei ole aikaa viritellä enää mitään koska revontulinäytös on alkanut.
Huomaan näytön kuvasta, että olen liian lähellä rantapuita, laajakulma vääristää kuvaa niin, että puut näyttävät kaatuvan joen ylle. Tarvitaan vielä siirtymä kauemmas puista.
Tähystyspaikaltani on näkymät vain lännestä pohjoiseen. Revontulinauhan itäpuoli nousee metsän takaa.
Leveä, hulmuava loimu kulkee yli taivaan lännestä itään.
Revontulivyö siirtyy yhä lähemmäs kuuta. Kuun sijainti on tällä hetkellä lähes etelän suunnalla. On harvinaista, että revontulikaari siirtyy etelän puolelle.
Näkymä kohtisuoraan ylös, jossa välehtivä ja loimuava nauha vilistää taivaankannella.
Uusi kuvio alkaa muodostua joen takana.
Nyt kuviot vaihtuvat nopeasti, punaiset ja violetit värit välkkyvät taivaalla. Punainen väri erottuu hyvin myös paljaalla silmällä.
Sitten loimotus rauhoittuu ja värit himmenevät. Tämän revontulikauden iltayö 6.2. jää varmasti monen revontuliharrastajan muistoihin ja kuviin.
Kainuun korpikirjailja Ilmari Kianto on runoillut revontulista vuonna 1906. Hän oli juuri samana vuonna vuokrannut maata Kiantajärven saaresta, jonne sitten myöhemmin rakennutti Turjanlinnansa. Olisiko mahdollisesti silloin nähnyt revontulia Kiantajärven yllä ja saanut innoituksen tähän,ehkäpä vähän mahtipontiseen runoon:
Revontulten leikki
Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa ja lyö!
Ne paistavat kuin patsahat ja välkkyvät kuin vyö!
Ne liitävät, ne lentävät, ne laukkaa, läähättää!
Ne korskuvat kuin konkarit joit' urhot kiidättää!
Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi,
ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.
Ne hiipivät, ne kiipivät, ne kisaellen käy,
ne sukeltavat pilvihin niin ettei niitä näy.
Ne tummuvat, ne sammuvat, ne repeevät kuin jää.
Ne kirkastuvat kilvan taas ja yöhön rynnistää!
(Ilmari Kianto 1906)
