Altai Skis Hok

Lumikengillä liikkuessa tulee alamäessä usein mieleen, että kunpa pystyisi liukumaan alas. Vaan kun ne piikit, joista ylösnoustessa on kovasti apua, tökkivät alamäessä. Nyt on Suomeenkin rantautuneet ameriikanihmeet; liukulumikengät. Nimi voisi olla myös lumikenkäsuksi ottaen huomioon miten paljon hiihtämistä niillä kulku muistuttaa. 

Luettuani kokemuksia ja katsottuani videoita päädyin hankkimaan nuo kapulat. Retkiaitta toimitti vuorokaudessa Altai Ski Hok-paketin, liukulumikengät varustettuina X-Trace-siteellä. Laskiaistiistai-iltana vähän testasin niitä kotipihan ympäristössä. Seuraavana iltana ehdin töistä valoisaan aikaan, joten suunnistin lähimetsään pitemmälle lenkille, myöhästyneeseen laskiaismäkeen.

Hokeilla liikkuminen on hiihtämisen ja lumikenkäilyn välimaastossa. Kovemmalla hangella tai kertaalleen kuljetulla uralla eteneminen on enenpi hiihtämistä. Pehmeässä lumessa taas lumikenkäilyä sillä erotuksella että liukulumikengän kärkeä on nostettava hangen päälle ettei kärjet jää lumen sisään. Lyhyet, 125 cm pituiset Hokit kääntyvät näppärästi. Niillä on helppo puikkelehtia tiheämmässäkin metsässä.  

Liki kaksi kolmasosaa liukulumikengän pohjasta on nousukarvaa, skiniä, jolla saa hyvän pidon ylämäkeä noustessa. Aika jyrkkää mäkeä nousten ne pitivät. Lumikenkäsauvaa olin edellisillan testikokemuksen perusteella säätänyt kymmenen senttiä pitemmäksi. Meno Hokeilla on sen verran sujuvaa, että sauvoja voi käyttää työntämään eteenpäin, eikä vain tukemaan kulkua.

Mäkeä alas mennessä huomasin, että kannattaa siirtää painoa vähän taaksepäin, jolloin Hok liukuu paremmin. Eihän se alastulo mitään hurjaa menoa ole, mutta nopeampaa verrattuna lumikengillä töpöttelyyn. Esittelyvideossa lumi pöllyää kun laskija tekee hienoja telemark-käännöksiä. Täytyy myöntää että puolimetrisessä höttölumessa en pystynyt samaan tyyliin. Mutta liukuen tulin kuiten alas.

Kenkänä minulla oli lumikengissäkin käyttämäni Sievin nahkasaappaat ja säärystimet niiden päällä. Pitää testata myös maastokengän sopivuutta. Niillä saisi nilkalle paremman tuen.

Ensivaikutelma Altai Skis Hokeista on siis positiivinen. Yksi vaihtoehto lisää umpihangessa rämpijälle.

Tuntumaa jäähän

Tänä talvena piti odotella kauan ennen kuin päästiin aloittamaan luistelukausi. Saimaa jäätyi myöhään, joten luistelureititkin avatuivat vasta tammi-helmikuun vaihteessa. Heti tilaisuuden tullen piti päästä ottamaan tuntumaa luisteluun. Olipa se aluksi aika jäykkää, mutta pikkuhiljaa taas uskalsi luottaa pystyssäpysymiseen, rentoutua ja antaa luistimen liukua.
Sää oli keväisen aurinkoinen. Tuuli vain vähän kiusasi. Mutta toisaalta tuulesta oli myös hyötyä. Paluumatkalla auringonpaisteessa, tuuli takana ja vastahöylätty jää luistimen alla. Oli se hienoa!

Linnavuori näkyy kaukana horinsontissa

tauon paikka

lumikenttien kutsu

mainos

Valtavaaralle vielä

Yksi päivä jäljellä Kuusamossa tällä erää. Mietin miten sen käyttäisin. Sääkin suosi kun pakkasta oli vain kaksitoista astetta, tuulta kyllä jonkun verran.
Valtavaaralle sitten suuntasin lumikengillä varustettuna. Järjestelmäkameran sijasta mukaan lähti vain pokkari. Nyt oli tarkoitus mennä pois valmiiksi tallatuilta poluilta, joten mukanakannettavien tulisi mahtua vyölaukkuun.
Alkumatkan seurasin lumikenkäpolkua. Tosin tuisku oli sen monin paikoin peitellyt. Polku-uraa seuraten päädyin jyrkän kallion alle, josta lähtee portaat ylös. Ne olivat tietenkin lumen peitossa. Lumikerroksen alla oli kova, jäinen alusta jossa lumikenkä ei pitänyt. Koska tuolta paikalta ei muutakaan ylösmenoreittiä ole kun yhtä jyrkkää on joka puolella, otin lumikengät jalasta, pujotin kädet lumikenkiin ja käsillä tukien ja jalansijaa jäätiköstä etsien nousin "nelivedolla" porraskohdan ylös. Tämä on se nyppylä jonka avokalliopahta näkyy katsottaessa Vuosselista tai Rukan itärinteiltä Valtavaaralle päin.
Avonaisella huipulla tuuli oli päässyt muovaamaan irtolumesta korkeita, paikoin yli metrisiä harjanteita. Näytti siltä kuin aallokko olisi jähmettynyt paikalleen. Vahinko että juuri silloin taivas oli paksun pilven peitossa, joten kuvaa en tuosta "aallokosta" saanut. Olisi tarvittu valoa ja varjoa että tuulenmuovaamat kinokset olisivat erottuneet kuvassa.
Viimeinenkin viite lumikenkäurasta oli kadonnut kinoksiin, joten otin kiintopisteen Valtavaaran huipulta  ja laskeuduin puiden välissä pujotellen rinnettä alas Valtavaaran lammelle. Yhtä hiljaista ja rauhallista siellä oli kuin edellisellä viikollakin siellä käydessäni. Minunkin jälkeni olivat peittyneet lumen alle. Ylitin lammen ja lähdin tavoittamaan alhaalla olevaa Ahmakalliota. Nyt oli vuorossa retken mukavin vaihe. Alasmeno oli todella jyrkkä, mutta sujui vauhdilla kun astui vain askeleen, lumikenkä painui ja vähän liukui pehmeän lumen alla. Väliin jopa hypähtelin lumessa alaspäin. Muistui mieleen lapsuuden katoltahyppimiset lumeen.
Ylitin hiihtoladun ja jatkoin umpihangessa ylös Ahmakalliolle. Aurinko oli tullut esiin ja tykkypuiden yllä kaareutui  poutapilvien kuvioima sinitaivas. Evästelin kallion korkeimmalla kohdalla ja katselin samalla hiihtäjiä suolla alapuolellani. Eivät huomannnet minua.
Aurinko meni taas pilveen. Laskeuduin alas kalliolta hiihtoladun tuntumaan. Hieman alempaa yhytin tuoreen lumikenkäuran, joka vei takaisin Vuosselin parkkipaikalle.  Kartalta katsottuna reitti ei ole pitkä, mutta aikaa sain kulumaan kuitenkin liki kolme tuntia.

Yli-Pessari alapuolella

Konttainen takana ja Valtavaara edessä

Valtavaaranlampi

alastullessa aika jyrkkää

Ahmakalliolta

Pyhävaaran latu

Rukajärveltä vaaralle on pitkä, loiva nousu

Pilvikerros oheni

Pyhävaaran kota

Näköalapaikalla

Huipun puut paksussa kuurassa

Hiihtäjiä varoitetaan poroista

Maja puun juurella

Aurinkokin näyttäytyi

Suksilla Valtavaaralle

Pakkasen lauhduttua alle kymmenen asteen oli aika kaivaa taas sukset esiin. Pari päivää harjoittelin tasaisemmassa maastossa ennen kuin uskaltauduin Valtavaaran ladulle. On kulunut jokunen vuosi siitä kun olen viimeksi hiihtänyt Valtavaaran lenkin. Koska en harrasta laskettelua, koen jyrkkien mäkien alastulon suksilla aika haasteelliseksi.
Pilvinen päivä ei tarjonnut samanlaista sinivalkoista valon ja värin iloa kuin muutama päivä sitten lumikenkäretkellä. Maisema oli mustavalkoinen mutta kaunis. Rinnettä ylös kiivetessä ehti hyvin katsella lumenkuorruttamia keloja ja puunrunkoja.
Yllätyin miten helposti nousu sujui. Hiki tuli mutta ei väsymys. Valtavaaran kota löytyi lumenpeittämänä. Ylös majalle meni vain jalanjäljet, ei latua. En viitsinyt lähteä monojalassa kahlaamaan ylös koska pilvisellä säällä sieltä ei näkisi kuitenkaan kovin kauas. Käväisin kodassa jonne joku edelläkulkenut oli virittänyt tulet.

Alkoi paluumatka alas. Taas yllätyin kun lasku sujuikin hienosti. Vain joissakin kohdin jouduin vähän auraamaan, muuten annoin mennä ja nautin vauhdikkaasta menosta läpi tykkymetsän.

Kun seuraavan kerran lähden Valtavaaralle, tulee olemaan vaikea päättää mennäkö lumikengillä rauhallisesti vai suksilla vauhdikkaasti.

kuorrutettu kelo

Ahmakallio

Latu  ylös

Maja huipulla näkyy kodalta

Valtavaaran kota

tulilla 

Valtavaaran tykkymetsässä

Oli aurinkoinen pakkaspäivä, mutta pohjoinen puhalteli ilkeästi. Lähdin lumikengillä Valtavaaran metsiin. Tarkoitus oli pysytellä puiden suojassa, koska siellä viiltävä viima ei haittaisi.
Vuosselin parkkipaikalta kävelin Karhunkierroksen polun portaiden alle. Kengänjäljet johtivat ylöspäin ja lähdin seuraamaan niitä.  Kun olin päässyt jyrkän rinteen ylös, jäljet muuttuivat uraksi joka kääntyi alas kohti Ylä-Pessaria. Vapaalaskija siis.  Jatkoin umpihangessa alas kuruun suuntana Valtavaaralle nousevat portaat. Alhaalla kurussa yhytin lumikenkäpolun. Oikea vai vasen? Valitsin oikeanpuoleisen reitin. Polku vei Ahmakalliolle ja nousi siitä hiihtolatua sivuten ylöspäin. Hieman ylempänä lumikenkäpolku kääntyi vasemmallle ylös rinnettä. Väliin oli aika jyrkkää, mutta sauvoilla tukien pääsin yhä ylemmäs lumisten puiden suojassa.  Lopulta olin ylhäällä tasanteella, josta tykkykuusien lomasta pilkotti Valtavaaranlampi, sen takana Valtavaaran ylempi rinne ja Valtavaaran maja. Polku pujotteli puiden lomassa hieman alaspäin ja pian olin lammen rannalla.

Lumikenkäpolku jatkui yli lammen kohti huippua, mutta minä välttelin viimaa ja käännyin seuraamaan rantaviivaa. Lähtöpaikalta Valtavaaran lammelle on nousua yli sata metriä. Ylös huipulle nousua tulisi vielä seitsemänkymmentä metriä lisää. Tällä retkellä halusin pysyä tuulen suojassa. Kuudentoista asteen pakkanen yhdistettynä tuuleen ei houkutellut puuttomalle huipulle.
Valtavaaran laavu löytyi muutaman sadan metrin päästä lammen päästä. Laavu oli täysin lumen ympäröimä. Vähään aikaan ei kukaan ollut siellä käynyt. En ryhtynyt sytyttelemään tulia, vaan etsiydyin tuulensuojaan aurinkoon ja kaivoin repusta termarin ja voileivän.

Koska muuta alasmenoreittiä ei löytynyt, palasin samaa reittiä alas. Paluumatka, kuten arvata saattaa, oli huomattavasti nopeampi ja helpompi rinnettä alaspäin.

Karhunkierroksen polku kohti Valtavaaraa

Huipulta Rukan ja Valtavaaran välissä Rukalle päin

Tykkykuusten keskellä

Jyrkänteen alla

Korkealla Valtavaaran rinteellä

Vielä on matkaa huipulle

Valtavaaran lampi

Lammen laavu talviunilla

Evästelypaikalta

Hiljaisuus

Pilvikävely

Puolenpäivän jälkeen pilvikerros alkoi ohentua. Pian aurinko alkoi pilkistellä pilvien takaa. Pilviä jäi kuitenkin  roikkumaan tunturin kupeelle, mutta huipulla näytti olevan selkeää. Pikavauhtia pakkasin kamerarepun ja lähdin lumikengillä tunturiin. Pujottelin tykkypuiden lomassa rinnettä ylös kohti huippua.

Tuuli oli kasannut maanantaina sataneen kuivan pakkaslumen korkeiksi harjanteiksi. Ylempänä lumi oli tiivistynyt niin että se kantoi, joten lumikenkä ei uponnut yhtään.

Pilvet jäivät pian alapuolelle ja väliin näkyvyys alas peittyi kokonaan.

Pyhävaarakin hävisi näkyvistä. Vain vaaran laki erottui laskevan auringon punaiseksi värjäämien pilvien lomasta.

Väliin alapuolella oleva pilvikerros oli niin paksu että aurinko erottui vain pienenä pisteenä.

Auringon laskiessa yhä alemmas pilvikerros oheni ja painui alaspäin.

Laskeuduin huipulta kuruun. Maiseman väritys muuttui erilaiseksi kun sitä katsoi eri korkeudelta.

Hetkeä ennen kuin aurinko katosi horisonttiin

Paluumatkalla Pyhävaara erottui jo selvästi. Pilvien ja laskevan auringon taika oli haihtunut.

Lisää kuvia pilvikävelyltä ja Kuusamosta muutenkin täällä