Pakkasen lauhduttua alle kymmenen asteen oli aika kaivaa taas sukset esiin. Pari päivää harjoittelin tasaisemmassa maastossa ennen kuin uskaltauduin Valtavaaran ladulle. On kulunut jokunen vuosi siitä kun olen viimeksi hiihtänyt Valtavaaran lenkin. Koska en harrasta laskettelua, koen jyrkkien mäkien alastulon suksilla aika haasteelliseksi.
Pilvinen päivä ei tarjonnut samanlaista sinivalkoista valon ja värin iloa kuin muutama päivä sitten lumikenkäretkellä. Maisema oli mustavalkoinen mutta kaunis. Rinnettä ylös kiivetessä ehti hyvin katsella lumenkuorruttamia keloja ja puunrunkoja.
Yllätyin miten helposti nousu sujui. Hiki tuli mutta ei väsymys. Valtavaaran kota löytyi lumenpeittämänä. Ylös majalle meni vain jalanjäljet, ei latua. En viitsinyt lähteä monojalassa kahlaamaan ylös koska pilvisellä säällä sieltä ei näkisi kuitenkaan kovin kauas. Käväisin kodassa jonne joku edelläkulkenut oli virittänyt tulet.
Alkoi paluumatka alas. Taas yllätyin kun lasku sujuikin hienosti. Vain joissakin kohdin jouduin vähän auraamaan, muuten annoin mennä ja nautin vauhdikkaasta menosta läpi tykkymetsän.
Kun seuraavan kerran lähden Valtavaaralle, tulee olemaan vaikea päättää mennäkö lumikengillä rauhallisesti vai suksilla vauhdikkaasti.
 |
| kuorrutettu kelo |
 |
| Ahmakallio |
 |
| Latu ylös |
 |
| Maja huipulla näkyy kodalta |
 |
| Valtavaaran kota |
 |
| tulilla |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti