Elämää talvisella joella

Koko talven sulana pysyvä virta on tärkeä paikka talvehtiville linnuille, mutta myös eläimille. Ja on se tärkeä minullekin. Vesielementti vetoaa kaikkina vuodenaikoina, mutta talvella sillä on vielä suurempi merkitys, koska sulapaikkoja ei ole kovin paljon. Kitkajoen vesistössä niitä on useita, jo alussa Kiveskoski jossa Kitkajärven vedet aloittavat matkansa kohti Paanajärveä. Koskikarat ovat Kiveskosken kuuluisimpia talvilintuja, mutta on siellä talvehtivia joutseniakin.

Rannalta löytyy usein erilaisia jälkiä, tässä saukon jälki.

Hiljaisuudessa kuuluu vain koskikarojen laulu.

Etelän taivaanrannan pilvikerros peittää auringon, pakkasta on sen verran, että koskenniskan lahdelle muodostuu pakkasusvaa.

Ylävirrassa väreilee ja loiskuu. Kaksi saukkoa pulikoi keskellä virtaa. Ne ovat enemmän veden alla kuin päällä, mutta vähän väliä vilahtaa pää, häntä tai vartalo.

Toinen saukoista kiipeää hetkeksi kosken keskellä olevalle kivelle levähtämään. Se on niin kaukana, että ei ole toivoakaan saada kunnon kuvaa.

Veteen sukeltelemaan jäänyt saukko lähtee uimaan kohti rantaa, eli lähemmäs minua. Se jää rantakivien taakse ja en näe siitä kuin nenänpään.

Sitten se alkaa uida rannan tuntumassa minua kohti. Sen ollessa veden alla näkyy ilmakupia, josta voi nähdä missä se on. Välillä se nostaa pään pintaan, mutta välimatka on edelleen pitkä. Odotan jännittyneenä.

Ja niin siinä käy, että juuri kun saukko on minun kohdallani se huomaa minut ja sukeltaa. En ehtinyt saada kuvaan kuin selän.

Pakkasusva, virtaava vesi, heijastukset, lumikuorrutteiset rantakivet ja huurteen koristamat puut, niiden vuoksi palaan tänne aina uudelleen.

Vaikka koskikaroja on paljon, niin harvemmin niitä kuvaan. Minun kuvauskalustoni ei ole lintukuvaukseen sopivaa, mutta tämä koskikara jäi ystävällisesti istumaan rannan lähelle ja viipyi siinä sen verran pitkään, että sain lyhyelläkin putkella jotain kuvaan.