Revontuli-iltoja

Olin jo menettänyt toivoni nähdä revontulia tällä kaudella. Piti ihan varmistaa kuva-arkistosta, että edelliset revontulihavainnot ovat syyskuulta. Revontuliaktiivisuuskin on ollut viime aikoina vähäisempää, mutta monesti silloin kun revontulia olisi ollut, niin taivas ollut pilvessä. Tällä viikolla lopulta kohtasimme.

Alkuillan kuvauspaikka ei ole kovin hyvä. Etualalla on lumiaita ja osa taivaanrannalla kohoavista tulista jää puiden taakse. Vaan nyt en halua lähteä etsimään parempaakaan paikkaa kun pitkästä aikaa revontulet loimottavat.

Kun revontulten valo välillä hiipuu, vaihdamme sijaintia tuttuun koskimaisemaan. Kahlaan lumikengillä joen rantaan. Taivaanrannan revontulinauhat jäävät osittain metsän taakse, mutta odotan loimujen pian nousevan vähän korkeammalle.

Ja niin siinä käykin. Revontulivyö kohoaa taivaalle juuri oikeaan paikkaan joen suuntaisena.

Näytös ei kestä kauan, mutta mieli on hyvä. Tätä oli odotettu ja toivottu.

Seuraavana iltana on myös selkeää, mutta miten on revontulien laita? Ennusteet eivät alkuillasta lupaa kovin hyvää, mutta kympin uutisten jälkeen mittarien lukemat ovat hieman koholla. Pitäisikö kuitenkin käydä katsomassa tilannetta. Ikkunasta katsoen se ei selviä, koska katuvalot palavat pitkälle yöhön ja Rukan rinteitä valaisevat Ruka Polar Light Night-tapahtuman värivalot. Lähin kuvauspaikka on kymmenen kilometriä Rukalta pohjoiseen, sinne siis.

Ajamme sivutietä kohti rantaa, mutta sitten tulee äkkipysähdys. Kun tulemme puiden suojasta aukealle, auto melkein juuttuu kinokseen. Tuiskulumi on tukkinut tien. Mutta edessä näkyy vihreää loimotusta. Äkkiä auto ympäri ja kameravarusteiden kanssa aukean reunaan pystyttämään jalustaa. Se ei olekaan ihan helppoa. Tuuli tuivertaa koko parikymmenkilometrisen järvenselän yli voimalla. Ei ihme, että tie on tukossa. Kun pakkasta on kymmenen astetta ja tuuli luultavasti myös kymmenen metriä sekunnissa luokkaa, sää on hyytävä. Onneksi älysin pukea kevytuntuvatakin pitkän untuvatakkini alle. Vesi valuu silmistä kun yritän hupun alta tiirailla taivaalle. Hyvältä näyttää. Kaksihaarainen revontulinauha lupaa, että parempaa on tulossa.

Revontulivyö alkaa elää, loimut vilistävät taivaalla.

Sitten toisella laidalla alkaa tapahtua. Revontulivyöstä alkaa kohota tuikkeita ylöspäin ja sen valo voimistuu.

Koska kuu ei nyt valaise, ovat revontulet ainoa valo pimeässä. Loimujen ollessa voimakkaimmillaan ei voi käyttää kuin parin sekunnin valotusaikaa ettei kirkkain kohta "pala puhki".

Nopeasti liikkuvassa sykkeessä erottuu vähän punaisen sävyjäkin.

Kuvaustilanteessa en tiennyt yhtään mitä kennolle tallentuu. Seisoin kameran vierellä suojaten kameraa tuulelta ja otin kuvia kaukolaukaisimella. Olin varma, että tuuli tärisyttää kameraa niin että kuvista tulee epäteräviä. Oli iloinen yllätys kun kotona kuvia katsellessa löytyi esimerkiksi tämä kuva:

Etualalla kuvassa näkyy lumen tukkima kylätie.

Kuten monesti voimakkaassa revontulipurkauksessa käy, niin myös nyt revontuliloimut nousivat lopuksi ihan ylös taivaankannelle.