Yö Saanalla

Lähden iltakahdeksalta nousemaan Kilpisjärventien varresta tunturikoivikon halki kohti Saanaa. On edelleen lämmintä ja reipas etelätuuli pitää hyttyset loitolla alarinteelläkin, jossa yleensä joutuu hyönteispilveen.

Portaat ylös näyttävät ihan yhtä huimilta kuin ennenkin. Mutta minulla ei ole kiire. Pysähtelen vähän väliä katselemaan maisemia. Moni muukin on lähtenyt katsomaan Saanaa iltavaloissa. Portailla on kulkijoita.

Lännestä pohjoiseen taivasta peittää pilvikerros mutta se ei ole paksu, joten aurinko pääsee paikoin pilkahtamaan pilven raosta.

Saanan kukat ovat maisemien lisäksi tämän retkeni kohteena. Jo alarinteen kosteikosta olen tavoittanut kauniita valkoyökölehtiä.

Lapinvuokkoja on rinteessä siellä täällä. Lieneekö niiden kukinta vasta alkamassa näillä korkeuksilla.

Mitä ylemmäs nousen, sitä eksoottisemmaksi muuttuu kukkavalikoima. Liekovarpio on paikoin jo kukkinut etelärinteellä, mutta varjoisissa paikoissa se vasta aloittelee kukintaa.

Läheltä katsottuna liekovarpion kukka muistuttaa kieloa.

Liekovarpion tavoin uuvana jo lopettelemassa kukintaa etelän paahteiseilla rinteillä.

Kauniit uuvanamättäät pysähdyttävät moneen otteeseen polun varrella.

Kurjenkanervaa on paljon Kilpisjärven tuntureilla.

Tunturikohokki vasta availee ensimmäisiä kukkiaan.

Saanan idänpuoleisilla kallioilla on monin paikoin sielikköesiintymiä.

Tunturikasvillisuus on kiinnostavaa, mutta niin on myös Norjan tunturihuippujen kaukomaisema.

Pieni lampi Saanan rinteellä on noin 870 metrin korkeudessa. Tästä on Saanan huipulle vielä 160 nousumetriä. Minä nousen nyt vain vähän matkaa lammelta ylöspäin. Kävin viime kesänä Saanan laella, joten sinne ei nyt ole tarvetta mennä, tällä kertaa retken päätavoitteena on löytää lumenviipymien kukkakaunotar, jääleinikki. Tulisiko mieleen etsiä kukkia tästä maastosta?

Mutta ihan ensiksi istun kalliolle ja annan katseen vain levätä maisemassa.

Jääkauden jäänteitä vai onko pieni kivi jotenkin muuten saatu kivipaaden alle?

Karulla kalliopinnalla vilahtaa pieni punainen. Siinä se on, jääleinikki. Laskeudun ylärinteeltä päin, joten ensimmäiset näkemäni jääleinikit ovat jo osin kuihtuneita.  Miten onnelliseksi pieni vaaleanpunainen kukka voikaan ihmisen tehdä. Jääleinikki on kukka jolla on hallussaan putkilokasvien korkeusennätys Pohjoismaissa. Suomessa se kasvaa vain Käsivarren suurtuntureilla.

Tämä vaaleanpunainen on kukinnan keskivaiheessa. Jääleinikki on avautuessaan valkoinen, mutta muuttuu myöhemmin punaiseksi.

Silmä erottaa aina vain uusia jääleinikin kukkia kalliolta. Alempana varjoisista kallionkoloista löytyvät valkoiset jääleinikit.

Eikä ihmeet siihen lopu. Olen etsimässä sopivaa laskeutumispaikkaa jyrkän rinteen reunalta, kun löydän ensin yhden sinirikon kukan, sitten neljän kukan ryhmän ja lopulta tämän upean sinirikkoryhmän. Sinirikonkin näen nyt ensimmäistä kertaa.

Näyttää niittyleinikiltä, mutta sijainnin, suuremman kukan ja lyhemmän varren vuoksi oletan kukan olevan lumileinikki.

Saanan pohjoisrinteellä on vielä paljon lumilaikkuja, joten sulamisvesiä virtaa monin paikoin. Yöauringon valosssa purossa on kultaa.

Kesäyön aurinko Korkea-Jehkaksen päällä.

Tuolta lumilaikkujen yläpuolelta tulin ja nyt alkaa matka alas. Tuuli on tyyntynyt yöksi ja mitä alemmas tulen, sitä innokkaammin sääsket piirittävät. Mutta minulla on mukana salainen ase, hyttysenkarkotin. Muutaman käyttökerran jälkeen olen todennut sen tehokkaasti karkottavan ympärillä pörräävät sääsket. Tunturikoivikossa ympärilläni on suorastaan pilvi sääskiä, mutta ne eivät käy kiinni. Väsyneenä mutta onnellisena palaan aamuyöllä takaisin kylälle.