Kurttajoen komeat könkäät

Polku kiemurtelee pitkin kurun reunaa. Alhaalla kuuluu kohinaa ja puiden välistä vilahtelee virtaavaa vettä. Kurttajoki siellä laskee kohti Korouomaa. Lunta on maassa vain ohut puuterikerros.

Kun polku kääntyy jyrkemmin alaspäin, kohina yltyy ja kohta näkyy valkoisia ryöppyjä. Edessä on Alaköngäs, Kurttajoen viimeinen koski ennen kuin joki yhtyy Korouoman Korojokeen.

Vaikka pakkasta on viime päivinä ollut vain muutamia asteita, niin se on riittänyt jäädyttämään kosken ylle kaareutuvat oksat.

Kosken rannat ja rantojen kasvillisuus on myös paksun jääkerroksen peitossa.

Alaköngäs on niin pitkä, että sitä ei saa mahtumaan yhteen kuvaan. Lisäksi se tekee mutkan takana näkyvää kalliopahtaa kiertäen. Joen toiselta puolen kallion päältä ehkä olisikin mahdollista nähdä köngäs kokonaan.

Alakönkään alimmainen pudotus

Kun palataan puoli kilometriä takaisin päin ylävirran suuntaan, tullaan Kurttajoen tunnetummalle könkäälle. Koivuköngäs on syntynyt vasta satakaksikymmentävuotta sitten, vuonna 1893. Koivukönkäällä olevassa infotaulussa kerrotaan könkään syntytarina. Kun Kurttajoen uiton humaltuneet tammivahdit (tammi = pato) nukahtivat, niin vesimassat pääsivät murtamaan tammen. Vesi raivasi tiensä uuteen paikkaan Koivukönkään kohdalle.

Kun Alaköngäs on pitkä ja kapea, niin Koivuköngäs on lyhyt ja leveä.

Jääkuorrutus peittää rantoja. Koskesta nousee vesihöyryä, joka jäätyy kristalliksi puiden oksille ja rantakasvillisuuden päälle. Pisarat ehtivät tarttua myös kameran linssin pinnalle valotuksen aikana.

Marraskuinen päivä on lyhyt. Kun tulet on tehty Koivukönkään yläpuolella olevalla laavulla, makkarat paistettu ja teet juotu, on aika lähteä kotimatkalle. Näiden kahden könkään maisemien ja jääihmeiden katselussa meni päivän valoisa aika.