Ilta ja aamu Piispanojalla

On olemassa sanonta: odottaa kuin kuuta nousevaa. Sinä iltana Piispanojan varrella todella odotin nousevaa kuuta. Päivä oli ollut kaunis ja aurinkoinen, tuuli tyyntyi illaksi ja sää viileni. Muutama päivä sitten oli ollut täysikuu, joten toivoin että kuu olisi vielä niin suuri että sen valo riittäisi valaisemaan jokimaisemaa.

Ja niin kuu tuli esiin metsän takaa. Oikeasta reunastaan se oli jo ohentunut, mutta valoa riitti kuitenkin. Etsin jokirannasta sopivan kohdan ja pystytin jalustan. Siinä kohti Piispanoja putoaa alaspäin jyrkemmin. Vettä on vain nilkkoihin asti kivien päällä. Kuvasin ensiksi kuun heijastusta tuohon virtaukseen. Auringonlaskusta oli vasta vähän aikaa, joten iltataivas värjäsi kuunvaloa kellertävällä sävyllään ja se heijastui myös virtaan.

Kun laajensin kuva-alaa niin että taivas ja kuukin tuli kuvaan, huomasin kameran näytöllä oudon vihreän juovan. Luulin ensin että se on linssiheijastuma. Mutta sitten katsoin tarkemmin ylös taivaalle. Revontulet leimusivat joka puolella. Olivat hiipineet salaa kuutamokuvaan. Koska ei ollut täysin pimeää kuun valosta ja iltataivaan heijastuksesta johtuen, eivät revontuletkaan olleet kovin voimakkaat ensin...

... mutta vahvistuivat illan pimetessä.

Laskeneen auringon puolellakin oli revontulia. Näytöstä kesti puolisen tuntia, sitten taivas tummui.

Aamulla heräsin viiden jälkeen ja kävin katsomassa näkymää joelle. Ohut sumukerros leijaili joen yllä ja lämpömittari näytti nollaa. Pukeuduin kiireesti ja lähdin alas jokirantaan. Siellä olivat varvut ja heinät kuurassa, siis pakkasasteita. Auringonnousua odotellessa kuvasin huurrevarpuja.

Sumukerros oli niin ohut että auringonnoususta sumun läpi en saanut kuvaa. Aavistus sumua tallentui kuitenkin myötävaloon kuvatessa.