Korkeakoski

Siitäpä onkin aikaa kun viimeksi olen käynyt Korkeakoskella. Edellinen käyntini oli vuoden 2018 tammikuussa. Silloin oli vuodenvaihteen myrskyn jälkeen hankala kulkea portaita uoman pohjalle, kun myrkytuuli oli kaatanut puita ja tukkinut reitin. Nyt portaat on korjattu ja reitti alas helppo kulkea. Maassa on vain vähän lumihärmää, joten ei ole liukastakaan. 

Aiemmilla käynneillä olen päässyt kiipeämään uoman pohjalta lähemmäs putouksen kuohuja. Nyt kulkutie on tukossa kaatuneiden puiden vuoksi. Pitäisi pujotella suurten puunrunkojen alta jyrkässä rinteessä. Jos putouksen reunalla olisi ollut enemmän jääpuikkoja, olisin ehkä yrittänyt päästä lähemmäs, nyt tyydyin vain kuvaamaan uomaa putouksen juurelta ja palasin sitten takaisin ylös koskea kiertäville kävelysilloille.  

Tarina kertoo, että kosken rannalla ollut vesimylly on huuhtoutunut 1800-luvun loppupuolella koskeen. Muistona siitä on myllynkivi keskellä koskea. 

Pakkasta oli yön aikaan ollut neljä astetta. Yhden yön pakkanen ei kuitenkaan ole vielä paljon jäädyttänyt kosken rantoja. Vain pieniä jäämuodostelmia löytyy. 

Korkeakoski on Suomen korkein yhtenäinen vesiputous, putouskorkeus 36 metriä. Se on ollut tunnettu nähtävyys jo kauan. Koskea ovat kuvanneet sanoin tai valokuvin I.K. Inha, Zacharias Topelius ja Elias Lönnroth. Komeimmillaan putous on kevätulvan aikaan huhti-toukokuun vaihteessa.