Häivähdys punaista Karhutunturilla

Asettelen reppua selkään Karhutunturintienvarren parkkipaikalla ja harmittelen huonoa tuuriani. Herätessäni aamulla Naruskajokivarressa, noin kaksikymmentä kilometriä pohjoisempana, oli täysin selkeää, taivas tähtikirkas ja pakkasta yhdeksän astetta. Ajaessani kohti Karhutunturia vilahti auton mittarissa 12 asteen pakkaslukema, mutta yht'äkkiä pilvet alkoivat hiipiä taivaalle ja Sieka-aavan ohi ajaessani  loisti vain kapea kultainen nauha idän-kaakon suunnalla kun muu taivas oli jo täysin pilvessä. Jos ehdin laelle auringonnousun aikaan, johon on vajaa tunti, ja jos taivaanrannalla on vielä aukkoa, niin saatan nähdä muutakin kuin pelkkää harmautta. Onhan se yritettävä kun tänne asti on ajanut. 

Ellei olisi kiire, niin reittini Karhutunturiin olisi kulkenut UKK-polkua, mutta nyt nousen pohjoisempaa huoltotietä pitkin, koska oletan sen olevan helppokulkuisempaa. Pian huomaan, että helppokulkuisuus ei olekaan ihan varmaa. Tietä peittää monin paikoin kiiltävä ja liukas paannejää, joka on osittain ohuen lumikerroksen alla.  

Noin puoli kilometriä kuljettuani pysähdyn katsomaan taakseni ja kuvaamaan taivaanrantaa. Ihan vaan siltä varalta, että en ehdi ylös saakka ennen pilviä. 

Karhutunturin kota on kuusimetsän rajalla, noin puolentoista kilometrin päässä parkkipaikalta, mutta nyt en jouda pysähtymään, vaan kiirehdin ylöspäin ehtiäkseni tunturikoivikon yläpuolelle. Ja juuri kun olen päässyt aukealle paljakalle, erottuu taivaanrannalla nousevan auringon kajo. 

Nyt ei enää ole kiire, otan repun selästä ja alan etsiä sopivia kuvauskulmia nousevan auringon suuntaan. 

Karhutunturin itärinteessä, noin 300 metriä laelta alaspäin, on komea kalliopahta. Kävin ensimmäisen kerran Karhutunturilla noin 30 vuotta sitten, mutta vasta vuoden 2018 syksyllä löysin nuo komeat kivet. Monesti tunturille noustessa halutaan aina sinne korkeimmalle kohdalle, niin kävi minullekin, mutta onneksi pari vuotta sitten, ruska-aikaan. löysin tämän upean kivimonumentin. 

Paannejäätä on paikoin tunturin rinteessä. Auringon punainen valo heijastuu jäätikköpinnasta.

Pienet jääkiteet kivillä heijastavat myös valoa, kuin hehkuvia hiiliä. 

 

Valonpisaroita rosoisessa jäässä. 

Marraskuisessa luonnossa kulkiessa huomaa taas, että vähäinen valo on merkityksellisintä. Niin on nyt Karhutunturillakin. 

Tässä seisoessa tulee mieleen Eino Leinon Elegian säe: 

Pohjoinen puhuu, 

myrskyhyn aurinko vaipuu,

 jää punajuova, 

kauneuden voimaton kaipuu

Aurinko on hävinnyt pilvikerroksen taakse ja pilven aukko taivaanrannalla on umpeutumassa. Lähden hiljalleen palaamaan autolle. Taas tuli todeksi luonnossa liikkujan sanonta: et välttämättä löydä sitä mitä tulit hakemaan, mutta saatat löytää jotain muuta.