Konttaiselta Vuosseliin

Kymmenen asteen pakkanen, aurinko ja pohjoisesta puhalteleva tuuli saattelevat matkaan kun Konttaisen parkkipaikalla sovittelen lumikenkäsukset jalkaan ja suuntaan Valtavaaran rinnettä ylös. Kuukkelikin saattelee vähän matkaa. Parkkipaikan ruokinnalla niitä on useampikin. Yksi lähtee seuraamaan minua, mutta kyllästyy kun en heti ala kaivella reppua.

Maisema on muuttunut paljon siitä kun vajaa kuukausi sitten kiipesin vaaralle toisesta suunnasta. Tykyt ovat poissa ja valo on lisääntynyt.

Konttaisjärvi ja Purnujärvi

Konttainen

Nyt ei tarvitse latuja, polkuja eikä uria. Lumikenkäsuksi uppoaa vain muutaman sentin kovan hangen päälle sataneessa pehmeässä pakkaslumessa. Tosin, eipä paljon jälkiä näy. Tiheässä kuusikossa voi siellä täällä havaita lumikenkäuran. Avonaisilla paikoilla tuisku on peitellyt jäljet.

Ohitan Suolammen laavun pysähtymättä. Vaikka paikka aurinkoinen ja tuulilta suojassa, niin vielä ei ole tarvetta tauolle.

Suolammen laavu

Varjoisilla pohjoisrinteillä ei aurinko ole vielä ehtinyt sulattaa kuuraa koivujen oksilta. 

Väliin on aika jyrkkiä nousuja. Ne voisi välttää jos kulkisi alempana, vaarajonon itäreunaa. Mutta haluan nähdä maisemat joka suunnalta.

Alamäetkin saattavat olla hankalia. Mietin tovin jyrkänteen päällä millä konstilla pääsen alas. Rinne on liian jyrkkä lumikenkäsuksella laskettavaksi. Otan sukset pois ja yritän kävellä alas, mutta jalka uppoaa syvälle hankeen.  Lopulta lasken jyrkänteen pyllymäkenä sukset ja sauvat kainalossa.

Siellä se maja jo näkyy seuraavan kukkulan päällä. Vielä on yksi painanne edessä ennen viimeistä nousua. 

Lumi- ja jääkerrosta ei enää ole majan seinillä ja heinikko pilkistää lumen seasta seinän vieressä. 

Joku on tuonut kasan halkoja kaminan viereen. Tulia en ala viritellä, hörppään vain teetä termoksesta ja syön voileivät.  Evästellessä katselen seinäkirjoituksia. Aika monella on ollut tarve raapustaa nimensä majan seinään. Siitä tulee mieleen Junnu Vainion Valtavaaran valssin sanat:

..on seinässä kirjaimet meidän nuo, vaikka maailma onnemme vei

mutta vaarojen maiseman kauneus tuo, saisi häipyä milloinkaan ei.

                                                          (Juha Vainio, Valtavaaran valssi) 

Majalta alas onkin edessä pelkkää alamäkeä. Ensin jyrkkää rinnettä kolmesataa metriä kodalle. Siinä pysähdyn vain ottamaan kuvat. Hiihtäjiä on liikkeellä ladulla ja kodassakin on tulistelijoita. 

Pujahdan halkovajan taakse ja jatkan matkaa kohti Vuosselia. Tästä voisi laskeutua alemmas rinnesuolle ja siitä Valtavaaranlammelle, mutta tällä kertaa koukkaan vasemmalle rinteeseen. Huomaan puussa punaisen nauhan. Merkintöjä seuraten löydän vanhan lumikenkäuran, jota pitkin pääsen helposti laskemaan tiheäpuustoisen ja jyrkän rinteen alas. 
Hiihtolatujen ylityksen jälkeen rinne loivenee ja puusto harvenee. Sitten onkin edessä Vuosselintie, johon jään odottamaan paluukyytiä.

Spotify-käyttäjät: Valtavaaravalssi n:o 35