Sinivalkoista Valkeaisenvaaralla

Lähden liukulumikengillä Salmilammin pohjoispäästä kohti Valkeaisenvaaraa. Kuljen hiihdoladun uraa. Ura se tosiaankin on, sillä tätä FIS-hiihtoladun takalenkkiä ei ole vielä kunnostettu. Moottorikelkan jäljet kuitenkin johtavat vaaralle päin, samoin yhdet suksenjäljet.
Valkeaisenvaaran kurun eteläpäässä poikkean uralta ja lähden pujottelemaan metsän läpi kohti auringossa hohtavaa kalliohyllyä, retkikohdettani. Liukulumikengälle on juuri sopiva keli, alimmaisena kova lumikerros ja sen päällä noin kolmekymmentä senttiä pehmeää, vähän tuiskun kovettamaa lunta. Jalka uppoaa noin kymmenen senttiä. 

tuonne kalliohyllylle olen menossa

valoisa metsä

Kallion laelle paistaa tammikuisen keskipäivän aurinko. Se jaksaa juuri ja juuri kurkottaa tänne korkealle, alla oleva kuru jää varjoon vielä pitkäksi aikaa. Valon leikkiä huurrepuiden oksilla tänne tulin ihmettelemään.

Kylmä tuulenhenki käy vaaran laelle koillisesta. Se varisuttaa hilettä puiden oksilta, mutta vain vähän pinnalta. Oksiin on jäätynyt niin paksu kerros, että tarvitaan lämpöasteita ennen kuin oksat paljastuvat.

Hivuttaudun varovasti jyrkänteen reunalle, että pääsen kurkistamaan kuruun. Kannattaa varoa, reunalta on parinkymmenen metrin äkkijyrkkä pudotus ja sen alapuolella kivirakka.

varovainen kurkistus kuruun

Paluumatkalla pysähdyn vielä katsomaan näköalaa kurun suuntaan. Kaukana häämöttää Ala-Kitkan lahti.