torstai 11. elokuuta 2011

Maisemakuvausta Paanajärvellä

Alkuviikko on mennyt sulatellessa viiden päivän Paanajärvimatkan kokemuksia. Vaikutus on ollut suuri, koska joka yö näen unia järvestä, tuntureista ja koskista. Kuvin voin yrittää kertoa matkasta, mutta vain murto-osa kokemuksista välittyy niiden kautta.
Matka alkaa:
Karttaa katsoen Paanajärvi ei ole kaukana. Siinähän se on ihan rajan takana Kuusamon korkeudella. Matkaa sinne tehdään kuitenkin kellonympärys. Matkanteko hidastuu heti rajalla. Passeja näytetään kaikkiaan kuusi kertaa. Tien kunto järkyttää taas, vaikka muistissa on kuuden vuoden takainen elämysmatka Kutsan luonnonpuistoon ja maastoautotiet siellä. Paanajärven opastuskeskus Pääjärvellä muistuttaa paljon Suomen vastaavia, maisema sen ympäristössä myös on kaunis. Mutta Pääjärven rakennuksia ei hyvällä tahdollakaan voi kehua kauniiksi. Igorin tiilinen kauppakartano on poikkeus. Kauppa on kannattanut.
Pääjärveltä on noin kuusikymmentä kilometriä Paanajärvelle. Alkumatka on samanlaista tieltä kuin rajalta Pääjärvelle. Olangajoen ylityksen jälkeen, kansallispuistossa, viimeiset kuusi kilometriä on kapeaa, kuoppaista, kivistä uraa, jossa korkeuserot vielä lisäävät vaikeusastetta. Yhdentoista tunnin matkan jälkeen olemme Paanajärven rannassa. Matkasta on vielä jäljellä venekuljetus järven yli Arolaan.

Ensivaikutelma Paanajärvestä

Sadekuuro ja pullasorsat vastaanottivat tulijat


Arolan tilalla on aitta, sauna, puuvaja ja huussi. Kävijät majoittuvat teltassa ja ruoka kokataan nuotiopaikan vierelle viritetyn katoksen alla. Sauna lämpiää joka ilta ja pesuvettä on riittävästi.





Seuraavana päivänä lähdemme Paanajärvilaivalla Ruskeakalliolle ja Mäntykoskelle. Kuljemme pari kilometriä järven päätä kiertävää polkua laivalaiturille. Aivan järven pohjukassa on hieno hiekkaranta ja laavu. Vanhan Suomen rajalinjan ohitamme pariin kertaan. 







Ruskeakallio on suunnilleen järven puolivälissä.



Sousimme edelleen pohjoista rantaa ja pysähdyimme Ruskeakallion alle, jota oli paljon mainittu. Paanajärven rannat yleensä suistuvat järveen väkevästi kallistuvin metsänrintein, muttä tässä oli muutaman rinteen otsa ikäänkuin poikki katkennut ja kukistunut syvään vesihautaan näkymättömiin, ja jäljelle oli jäänyt valtavan korkea, äkkijyrkkä kallioseinä. Kallio on vaalean ruskeata liuskekiveä, poimuista ja vielä niin pehmeätäkin, että sitä kädellään murtaa.
(I.K.Inha)


Ruskeakalliolta on vielä muutama kilometri Mäntykoskelle. Mäntyjoen suistossa on uusi puuvaja ja nuotiopaikka. Noin viidenkymmenen metrin päässä nuotiopaikasta, puiden, pensaiden ja sammalien peitossa, on Mäntykosken koulun kivijalka. Mäntykoski on myös ihan lähellä. Polku sinne on pitkostettu ja kosken rannalle rakennettu portaita.
Näin I.K. Inha:

Ylämaasta tulee pieni joki, joka nyt oli jotenkin vetevä. Lähellä järven rantaa se laski mäkeä monena koskena. Alimmissa oli myllyjä, mutta ylin kaatui aivan äkkijyrkkään, kauniina könkäänä pieneen kivialtaaseen. Kallioitten kaunis muotoilu, mehevät sammalet, halkeamaruohot ja pensaat, kirkas vaahtoinen vesi ja sen elähyttävä kohina, metsä könkään kahden puolen, muodostivat ihastuttavan pienen maiseman. Kivistä ladottu säteilevä malja, johon vesi ryöppyi, ei ollut sen suurempi, kuin että sen saattoi onkia ristiin rastiin, miten vain halutti.

Mäntykosken yläputous

Ilta-auringon valossa palaamme Paanajärvilaivalla takaisin. Kippari jättää meidät lähelle Arolaa puskemalla laivan keulan hietikolle. Siitä on hyvä kavuta tikkaita pitkin rannalle.

Aamulla kuuden aikaan teltan katto on kuurassa. Kylmyys on tuntunut yön aikaan teltassakin. Kesäpussi on liian ohut pakkaskeliin.  Käyn rannalla kameran kanssa katsomassa sumuja. Parhaat sumuefektit ovat kuitenkin jo ohi. Olisi pitänyt olla liikkellä pari tuntia aiemmin, auringon noustessa.




Seuraavan päivän kuvausretki suuntautuu Kivakkatunturille. Ensin kuljetukset järven yli toiselle rannalle, sitten automatka Kivakan polun päähän. Puolen päivän jälkeen olemme polulla. Matkaa huipulle on kuusi kilometriä ja korkeuseroa liki kolmesataa metriä. Matka tuntuu kuitenkin yllättävän helpolta ja lyhyeltäkin. Katsomista riittää polun varrella. Kun puuraja tulee yht'äkkiä vastaan, avautuu näköaloja joka suuntaan.
Huipulta voi katsella alla levittäytyvää Pääjärveä, seuraavan päivän kohdettamme Kivakkakoskea, Vartiokylää, nauhoina polveilevia rinnesoita. Yritän löytää Suomen suunnalta Kuntivaaran profiilin. Sieltä viikko sitten katselin Kivakalle päin.  Ylhäällä huippujen välissä on pari pientä lampea. Näkymä on vähän samanlainen kuin Riisitunturin Ikkunalammelta.

Uudet portaat

Rinnesoiden ketjua
Pääjärvi
Huippujen välisestä laaksosta Suomen suuntaan

Pikku lampi ylhäällä huippujen välissä
Sää suosi Kivakkatunturin retkeilijöitä. Oli aurinkoista, maisemapilviä, ei liian kuuma eikä liian kylmä. Huipullakaan ei palellut, vaan pieni tuulenvire vilvoitti sopivasti. Siis täydellinen päivä kaikin puolin.

Seuraavana päivänä, Kivakkakoskelle lähdettäessä, on taas samat kuviot kuin edellisenäkin päivänä. Veneellä yli ja kuoppaista tietä Vartiokylään josta lähtee polku koskelle, 4 km. Sade yllätti matkan varrella, mutta perillä koskella aurinko tuli taas esiin. Vaikuttavinta tässä koskimaisemassa Kivakkatunturi taustalla, korkeana ja niin lähellä.
Näin kuvaa kosken maisemia I.K. Inha:

Harvoin on luonto käyttänyt joen vettä niin runsasmuotoisen, loisteliaan ja samalla suuripiirteisen koskimaiseman aikaansaamiseksi kuin tässä. Kivakkakoski on erämaan helmi, jos mikään. Ei ainoatakaan ihmisasuntoa näköpiirissä, ei savua millään taholla, yksinäisyyttä ja sydänmaata vain, koko laakso täynnänsä mahtavaa luonnonrunoa, johon ihminen voi vaipua hetkettömäksi ajaksi.











Sunnuntaiaamuna puramme teltat, pakkaamme tavarat, siistimme leirin ja pitkä, kuoppainen kotimatka alkaa. Paluumatkalla pistäydymme Suvannon kylässä. Onko se aitoa karjalaisasutusta nykyaikana, en tiedä, koska en ole ennen käynyt vastaavanlaisessa kylässä.  Mutta kovin "alkuperäiseltä" se näyttää.








Mitä mietin nyt neljäntenä päivänä kotiintulon jälkeen. Ehdottomasti kannatti lähteä. Matka on pitkä ja hankala, leiriolosuhteet vaativat sopeutumista, mutta kaiken vaivan korvaa Paanajärven ja sen ympäristön ihmeellinen luonto. I.K. Inha muotoili sen näin:

 Harvoin olen niin suurella kaipauksella eronnut mistään maisemasta kuin tästä.



Lainaukset teoksesta I.K. Inha: Suomen maisemia. Porvoo; WSOY, 1909

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti