Naruskalla ja Tuntsallakin

Niin paljon kun viihdynkin Pohjois-Suomessa, niin pahimpaan räkkäaikaan en siellä ole jos vaan on mahdollista vältellä. Paarmojen, sääskien, polttiaisten ja mäkäröiden suhteen pahinta aikaa on yleensä juhannuksesta heinäkuun loppupuolelle. Nyt satuin Naruskalle juuri silloin kun säätila äkkiä pyörähti kolmenkympin helteistä alle kymmeneen lämpöasteeseen. Joten eipä ollut vaivaa minkäänlaisista ötököistä.

Naruskalle ajessa pysähdyn aina tutkimaan tienvarren kasveja Kelloselän ja Hanhikankaan välillä. Nyt tienpientareet oli jo parturoitu, mutta vähän kauempaa ojan pohjalta löytyi vielä pulskaneilikkaa ja masmaloa.

Hellejakson viimeisenä päivänä pääsin heti testaamaan vastavalmistuneen kaivon juomavettä. Kirkas, kylmä ja hyvänmakuinen kaivovesi on parasta janojuomaa helteellä.

Uutta on myös venepaikalle johtavat pitkospuut.

Seuraavana aamuna oli jo etsittävä pitkiä kalsareita ja kevytuntuvatakkia päälle kun lähdin Rovakaltioharjuille kävelemään. Eilinen hellepäivä oli muisto vain kun lämpömittari näytti neljää plusastetta ja pohjoisesta puhalsi kylmästi.

Rovakaltioharjuilla vuorottelevat soraharjanteet ja syvät painanteet eli supat. On helppoa kulkea missä vaan vaikka poropolkujakin löytyy.

Pohjavesi pursuaa harjusta Naruskajoen varrella yli sata metriä pitkällä lähteikköalueella.

Kullaojan putouksesta on tullut suosittu käyntikohde nyt kun sinne menevää tietä on parannettu ja siellä on opasteet ja portaat. Kullaojan putouksessa pätee sanonta: pieni on kaunista. Vesimäärä putouksessa ei ole iso, mutta kauniisti vesi poukkoilee sammalpintaisten kivien lomasta alas pieneen lampeen.

Mökkisaunaa lämmittäessä katse hakeutuu usein Suoltioivan suuntaan. Valon suunnasta ja määrästä riippuen se on aina vähän erilainen, tässä kohdevalossa tumma pilvi taustanaan.

Pääsin hyppäämään Tuntsan retkeläisten kyytiin. Jos Naruskajärven kohdalla tuntuu, että se on kaukana, niin siinä vaiheessa ollaan vasta matkan puolivälissä jos matkaa lasketaan Salla-Savukoski-tien varresta. Naruskajärveltä Papukuruun rajavyöhykkeelle on vielä lähes viidenkymmenen kilometrin matka. Kuvassa tunturiylängön avaruutta Peuratunturinmuristojen pohjoispuolella. (seitsemän pystykuvan panoraama)

Retkipäivänämme metsäpalovaroitus oli juuri tullut voimaan Sallassakin. Neuvokas retkiemäntämme kokkasi kaurapuuroa annospusseista ja termarissa tuodusta kuumasta vedestä. Tosin eipä ollut puuvajassa puitakaan. Mikä lienee Piimäkurun laavun kohtalo. Monia Metsähallituksen ylläpitämiä tulipaikkoja on lakkautettu.

Hiekkapohjainen Tuntsajoki tuo vesiä laajalta alueelta Värriöltä ja Peurahaaranaavalta.

Ensi vilkaisulla näyttää lumelta, mutta kiveä se on. Peuratunturinmuristoilla on monin paikoin ihan valkoisia kiviä, lumikvartsiako?

Tarkkasilmäinen oppaamme löysi tämän puoliksi hiiltyneen puupalan. Näyttää minusta ihan hauen päältä.

Pyöreälakinen Sauoiva, 618 mpy, on Värriön luonnonpuistossa. Sinne ei tavallisella tallaajalla ole asiaa. Vain luvan saaneet voivat liikkua luonnonpuiston alueella.

Kameran objektiivi poimii Sauoivan juurelta kuusikkojen ympäröimiä rinnesoita.

Papukurussa on matkamme päätepiste. Tästä eteenpäin pääsevät vain he joilla on vyöhykelupa. Eikä kovin pitkälle pääse silläkään luvalla, koska Venäjän rajalle on kolme kilometriä.

Karu maa kasvattaa kauneutta. Tunturin rinteeltä löytyi runsaasti vanamoa.

Tämä kaunotar taas löytyi mökkirannasta. Kellosinilatvat ja kaarlenvaltikat olivat jo kukkineet, mutta kurjenjalka kukki yhä.