Kuun hopeaa ja kultaa

Kuulun niihin joita täysikuu valvottaa aina silloin tällöin. Niin kuin esimerkiksi lauantaiaamuna

klo 4:45, kun heräsin ja havaitsin kuun paistavan matalalta metsän takaa. Vapaapäivän aamun voisi käyttää nukkumallakin, mutta jotenkin se kuu vaan kutsui ulos. Ehdin kameran ja jalustan kanssa läheiselle virralle vain toteamaan kuun piiloutuvan metsän reunan taakse. Kävin vielä rannalla, kun arvelin järvenselän takaa sen näkyvän pitempään. Ja olisihan se näkynytkin, jos pilvikerros ei olisi hiipinyt kuun eteen juuri kun olin saanut kameran jalustalle ja säädöt kohdalleen.

Koko viikonlopun ajan pilvikerros pysyttelikin Itä-Suomen yllä, mutta maanantai-iltana, juuri silloin kun kuu oli täydellisimmillään, pilvet kaikkosivat ja kuu tuli näkyviin. Se oli jo niin korkealla, että heijastukset veteen olivat hopeanvärisiä. Valon välke virrassa piirsi pitkällä valotusajalla kuvaan hopealankoja.

Vielä seuraavanakin iltana kuu kutsui ulos. Nyt lähdin muutaman kilometrin päähän, toiselle virralle. Tulin paikalle juuri kun se oli nousemassa kultaisena ohuen pilvikerroksen läpi. Jokimaisema kuutamolla oli huikaisevan kaunis. Mutta tiesin heti sen nähtyäni, että tätä kauneutta en pysty saamaan kuvaan sellaisena kuin haluaisin. Kuun valo virtaan oli kirkas, valon ja pimeän ero niin suuri, että en onnistunut valottamaan kuvaa haluamallani tavalla. Muutaman maisemakuvan jälkeen keskityin kuvaamaan yksityiskohtia, kuun valaiseman veden liikettä jään reunalla.

Helmikuiseksi ilta oli erikoinen. Taivas tähtikirkkaana, kuunvaloa, mutta ei pakkasta. Lämpötila

oli nollan tuntumassa. Yleensä helmikuussa on kova pakkanen selkeällä säällä. Säätiedotuksessa sanottiin että föhntuuli on tuonut tullessaan lämmitä ilmaa. Siinä varmaan syy outoon lämpöaaltoon.