torstai 28. maaliskuuta 2019

Aamu Käylässä

Ajatusherätys on herättänyt minut klo 4:50. Testailen joskus huvikseni ajatuksen voimalla heräämistä silloin kun aikaisin herääminen on suotavaa mutta ei pakollista. Olin illalla ajatellut, että jos heräisin noin viiden aikaan  aamulla, niin ehtisin Käylänkoskelle auringonnousun aikaan. Muutenkin tähän aikaan keväästä, kun kesäajan muutos lähestyy, alan herätä aikaisemmin. Sisäinen kello virittäytyy kesäaikaan. Tosin heräämisen aikaistuminen ei johdu kalenterin mukaisesta kesäaikaan siirtymisestä, vaan valon lisääntymisestä. Valoisana aikana en tarvitse unta niin paljon kuin talvella. 

Auton mittarissa vilahtaa pakkaslukema -19. Ei ole tilanne paljon muuttunut kuukauden aikana. Helmikuun lopulla, kun olin myös Käylän aamua katsomaan, oli 25 astetta pakkasta. Talvi on pitänyt pintansa muutenkin täällä Koillismaalla. Lumi on lisääntynyt viime viikkoina noin kolmellakymmenellä sentillä. Se oli hyvin mitattavissa portailta ja terassin lattialta. 

Taivaanranta hehkuu punaisena ja kosken suvannon yllä on hentoa pakkasusvaa. Joutsenia ei näy. Kuuleman mukaan ensimmäiset muuttojoutsenet ovat tulleet jo Kuusamoonkin. 


Leenan koskitupa uinuu talviuntaan. Kesällä tuvassa ja sen pihapiirissä on vilkasta kun kesäkahvila on auki. Tuvan yläkerran ikkuna heijastaa nousevan auringon kajon ja valo hipoo jo koivunlatvojakin. 


Pieni valoviuhka osoittaa auringonnousun suunnan. Päivä on pidentynyt huimasti, se on nyt melko tarkalleen 13 tuntia. Täällä lumen keskellä valon lisääntyminen on se ensimmäinen keväänmerkki.














Aurinko lämmittää päivisin jo niin paljon, että se sulattaa päivällä rannan koivujen huurteet.  Huurteisimmat koivut ovat jokirannassa kalanviljelylaitoksen vieressä.


Auringon noustessa ylemmäs, alkaa ilma lämmetä nopeasti ja usva joen yllä lisääntyy.


Varsinainen koskiosuus on vielä varjossa.








Sitten valo käy liian kirkkaaksi ja valkoiseksi, joten on paras vaihtaa objektiivi ja keskittyä kuvaamaan pieniä yksityiskohtia...


...tai tehdä valotuskokeiluja. Tässä on yhdistetty kaksi valotusta, toinen tarkennus naavatupsuun ja toinen epäterävä.


Näkymä Käylän laavulta koskelle päin.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Vuodenkierto Kallaveden kaupungissa

Kuusi vuotta sitten, kun olimme muuttamassa Kuopioon ja etsimässä asuntoa, toiveeni oli löytää paikka, josta pääsee helposti metsään ja järvelle. Juureni ovat maaseudulla, viihdyn luonnossa ja en koskaan ole asunut kerrostalossa, ellei pienessä maaseutukylässä, työpaikan yläkerrassa olevaa asuntoa lasketa. Toive toteutui, kotimme ikkunasta näkyy vain metsää ja järveä. Kuopio on osoittautunut luonnossa liikkujan kannalta ihanteelliseksi asuinpaikaksi. Nyt, kun kuuden vuoden ajalta on kertynyt kokemuksia Kallaveden kaupungista ja sen lähialueista, ajattelin julkaista "vuosikertomuksen", jossa jokainen kuukausi saa omat merkintänsä.

Tammikuussa jäät yleensä jo kestävät kulkea, ainakin jos liikkuu turvallisesti rantojen läheisyydessä. Silloin Kickspark-potkukelkka esiin ja järvelle.


Talven säistä riippuen Kallavedellä on joka vuosi 2-12,5 kilometriä luistelurataa käytössä. Luistelurataa huolletaan hyvin, on talvia jolloin huhtikuullakin on vielä voinut luistella. Leveälle radalle mahtuvat pikaluistelijat, hokkareilla ja kaunokeilla luistelijat, potkukelkkailijat ja näkeepä siellä lastenvaunujen kanssa luisteleviakin.


Jäällä, luisteluradan varrella, on joka talvi laavu, jossa voi evästellä tai paistaa makkaraa. Lieneekö missään muussa kaupungissa laavua lähes kaupungin keskustassa.



Helmikuussa lunta on tullut riittävästi latuja varten. Kuopiossa on satoja kilometrejä huollettuja latuja, mutta minä hiihdän valmiita latuja hyvin harvoin. Leveillä pätkäsuksilla pääsee tekemään omat latunsa Puijon tai Neulaniemen metsiin.




Maaliskuussa jää kantaa vielä hyvin. Jos on vähänkin pakkasta, avautuu potkukelkkailijalle tilaisuus potkutella pitkin jäälakeutta, vaikkapa Hietasaloon tulille.


Huhtikuussa pääsee jo vuoden ensimmäiselle kasviretkelle. Sinivuokko ei Kuopion korkeudella esiinny luonnonvaraisena, mutta kasvi on levittäytynyt pihoista lähialueiden metsiköihin. Aurinkoiselta rinteeltä rannan tuntumasta löytyy sinisiä kukkalaikkuja vaikka ympärillä on vielä lunta.


Toukokuun alkupäivinä järvien jääpeite on sulanut ja alkaa puoli vuotta kestävä melontakausi. Kallavesi ympäröi kaupunkia joka puolelta, joten melontavettä riittää. Rannoilla ja saarissa on tulipaikkoja, laavuja ja autiotupiakin vesillä liikkujien taukopaikoiksi.


Kesäkuussa Kuopion lehtometsissä kukkii. Harvinaisin ja upein kukkija on tikankontti, joka piileskelee kuusikon kätköissä.


Heinäkuussa "laevat huuteloo" Kallavedellä. Risteilyalukset liikennöivät Kallavedellä päivittäin, joten ei tarvitse omistaa vesikulkuneuvoa päästäkseen Hietasaloon tulille ja uimaan.


Kaupungin ympäristössä on useita hoidettuja niittyjä. Heinäkuussa niittykukkien loisto on runsaimmillaan. Yli metrin pituinen hirvenkellokin avaa kukintonsa.



Elokuu tuo lämpimät illat ja kauniit auringonlaskut. On aika pakata kajakkiin teltta ja meloa saareen yöksi.




Kuutamomelontaa syyskuun hämärässä illassa.


Ruskavärit loistavat rannoilla, metsissä ja puistoissa.


Lokakuussa yöt ovat jo niin pimeitä, että revontulet näkyvät, varsinkin kun ajaa vähän kauemmas kaupungin valoista Kallaveden rannalle,  suojaiseen lahteen josta on näkymät pohjoisen suuntaan.


Lokakuulla on usein aamusumuja. Ison järven vesi pysyy lämpimänä pitkään, joten kylminä aamuina aurinko nousee sumukerroksen takaa. Välttämättä ei tarvitse lähteä vesille auringonnousua katsomaan, kaupungin rannoilla on kilometreittäin teitä ja polkuja.


Hämäränhyssyä marraskuussa ensilumien aikaan.


Puijonnokan laavulta on hulppeat näkymät vielä sulana pysyttelevälle Pohjois-Kallavedelle.


Joulukuun pimeänä päivänä luontoliikkujakin etsiytyy kaupungin valohin, vaikkapa Korttelimuseon joulunäyttelyyn aistimaan vanhanajan joulutunnelmaa.


...tai "mualiman navalle" pystytettyä joulukuusta katsomaan.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Valintoja lumikenkäsuksien välillä

Liukulumikengät, lumikenkäsukset vai karvapohjasukset? Olikohan vielä muitakin nimityksiä käytössä lyhyillä ja leveillä suksilla, joiden pohjassa on nousukarvaa. Lumikenkäsuksi on ehkä osuvin, vaikka harvemmin käytetty nimitys, muistuttaahan niillä liikkuminen väliin lumikenkäilyä ja välillä hiihtoa, maastosta ja lumen määrästä riippuen. Minulla on nyt seitsemän talvikauden kokemus karvapohjaisista lumikenkäsuksista. Innostuin aikanaan heti kun näin netissä videon, jossa noustiin umpihangessa jyrkkää rinnettä ja tultiin liukuen alaspäin lumi pöllyten. Vaikuttivat juuri sopivilta minunlaiselleni latujen ulkopuolella rämpivälle kulkijalle. Helmikuussa vuonna 2012 jalassa oli ensi kertaa 125-senttiset Altai Skis Hok-lumikenkäsukset.


Puijon tiheissä kuusikoissa Hokit toimivat mainiosti. Jyrkkien rinteiden nousu on helppoa pitävän nousukarvan ansiosta. Kuusamossa tutuksi tulivat Pyhävaaran, Valtavaaran, Konttaisen maastot ja Riisitunturinkin rinteitä laskin Hokeilla.


Kevättalvella 2016 sain tyttäreltä lainaksi 147 senttiä pitkät OAC Kar-sukset Särkitunturin retkelle. Särkitunturin pitkät, loivat rinteet oli kuin tehty pitemmälle lumikenkäsukselle.


Kantavaa hankea ja avaraa loivasti viettävää tunturirinnettä oli ilo laskea OAC Kar-suksilla.


Seuraavana talvena, eli marraskuussa 2016 hankin omat OAC Kar-sukset. Kun ensi kertaa nousin niillä Valtavaaralle, huomasin eron pidossa entisten Hokkien hyväksi. Jyrkässä rinteessä, pehmeällä lumella Kar-suksi ei pitänyt läheskään niin hyvin kuin lyhyempi Hok. Pidin kuitenkin Kar-suksen kantavuudesta ja upeasta liu'usta.


Pitkät liu'ut aukeassa, loivasti viettävässä maastossa oli parasta mitä Kar-lumikenkäsuksi minulle tarjosi. Unohtumaton on mm. parin kilometrin liuku 628 metrisen Sorsatunturin laelta kodalle tunturin juureen.


Käytin OAC Kar-suksia kaksi kokonaista talvikautta ja vielä vielä viime syksystä tämän vuoden maaliskuulle. Koin kuitenkin nousut paksussa lumessa hankalaksi. Kaipasin monesti lyhyempien lumikenkäsuksien ketteryyttä ja parempaa pitoa.


Päädyin vaihtamaan 127 senttiä pitkiin OAC Wap-lumikenkäsuksiin. Ne ovat kaksi senttiä pitemmät ja sentin leveämmät kuin ensimmäiset Altai Hok-lumikenkäsukseni. Wapit ovat myöskin sentin leveämmt kuin OAC Kar'it. Laskin, että kantopinnaneroa Kar- ja Wap-suksen välillä on vain 117 cm2, eli noin kämmenenkokoinen ala per suksi. Mutta pito jyrkkää rinnettä noustessa on huomattavasti parempi kuin pitemmällä Kar-suksella ja sitä ominaisuutta tarvitsen Savon mäkisissä maastoissa ja Kuusamon jyrkkärinteisillä vaaroilla.


OAC Wap-lumikenkäsuksissa on ilveskuviointi. 



Onko haahuilu karvapohjasuksien välillä nyt päättynyt? Tulevat talvet sen sitten näyttävät.

Mitä tapahtui Altai Skis Hok ja OAC Kar 147 karvapohjilleni? No, menivät oman perheen käyttöön, lyhyemmät nuorisolle ja pitemmät perheen metsästäjälle. Käyttäjiä ja käyttötarpeita on monia, siksi on hyvä, että on valinnanvaraa.

Päivitystä 2.12.2019

Nyt olen päässyt kunnolla testaamaan OAC Wap-lumikenkäsuksia alkaneen talven lumilla Kuusamon vaaroilla. Nousut jyrkässä rinteessä sujuu lipsumatta. Ainakin minun pituiselleni käyttäjälle (164 cm) nämä lyhyemmät OAC:t on käyttökelpoisemmat kuin 147 senttiset OAC:t. Ovat pitävät ja ketterät. 


Siinä missä pitkällä lumikenkäsuksella joutuu haarakäynnille, pääsee OAC Wapeilla vielä suoraan. Kuva otettu Valtavaaran jyrkällä koillisrinteellä.