sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Kinoksista jäidenlähtöön

Talven vaihtuminen kesäksi on kuin näytelmä, jossa on monenlaisia, yllättäviäkin juonenkäänteitä. Parin viime viikon aikana on ollut lumisade, joka hetkessä toi parikymmentä senttiä uutta lunta, vesisadetta ja lähes ennätyksellinen lämpöaalto. Jäät sulivat hiljalleen,  kunnes eilinen pohjoistuuli sai jäämassat liikkeelle ja kotilahti vapautui jääpeitosta. Kokosin kuvakatsauksen kevään etenemisestä ajalla 10.-28.4.

Jo kertaalleen sulanut ranta peittyi lumeen huhtikuun toisella viikolla.


Tätä kirjoittaessa ihmettelen, että 10.4. näkymä ikkunasta oli tämä. Katolle oli tiivistynyt  holvimainen lumilippa.


Sitten tuli vesisade joka alkoi pehmitellä hankea.


Jääpeite alkaa raottua ensin rannnoilta.




Urheat sinivuokot nostavat kukintonsa aurinkoisella rinteellä. Leskenlehtien kanssa ne ovat ensimmäisiä kevään kukkijoita.




Aaamulenkillä voi nähdä sekä kuun....


...että auringon.






Kuvakokeiluja: kotiranta kaksoisvalotuksella


Pääsiäisenä retkeiltiin Puijolla. Näkymä Puijonnokan laavulta Pohjois-Kallavedelle


Näsiät ovat myös aikaisia kevään kukkia. Tavallisella näsiäpaikallani oli käynyt raivaussaha. Löysin vain muutamia pieniä oksia, jotka oli säästyneet sahan terältä.






Olen nähnyt ja kuullut joutsenia ja kurkia, enimmäkseen ylilennolla, joten ne ovat olleet kameran ulottumattomissa. Nämä isokoskelot pulikoivat suojaisen lahden sulapaikassa.


Sinisorsan lähtökiihtytys




Sinivuokko ei luonnostaan kasva näillä leveysasteilla, mutta suotuisalla paikalla se menestyy ja leviää. Tätä sinivuokkorinnettä käyn ihailemassa joka kevät.


Kajakki on pesty ja viety rantaan odottamaan.


Kevätnäytelmän loppunäytös. Pohjoistuuli hajotti lahden jäälautan ja lahti vapautui jäistä. Tästä alkaa kesä.




keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Karojen kanssa koskella

Odottelen rannalla aamuaurinkoa. On huhtikuun ensimmäinen viikko ja olen jättämässä jäähyväisiä Koillismaan talvelle. Mutta vielä pakkanen nipistää poskea ja lunta on niin paljon, että olen hiihdellyt lumikenkäsuksillani tänne kosken alajuoksulle. Pari vuotta sitten, samoihin aikoihin, paikalla oli muuttojoutsenia. Nyt ei näy yhtään joutsenta, vain koskikarojen laulu kuuluu virran solinan yli. 




Pieni auringonpilari nousee taivaalle nousevan auringon kajo värittää tummien pilvien reunoja.








Zoomailu valotuksen aikana tuo liikevaikutelman. Auringonnousu nopeutettuna.












Virittelen tulet ja istun näköalapaikalle kodan tulisijan taakse. Koskikarojen konsertti kuuluu tänne saakka.


Onko mahdollista, että keväällä koskikaran laulu on moniäänisempi. Siinä kuuluu monenlaista ääntä: viserrystä, vihellystä, sirkutusta. Talvella en ole kuullut karan laulavan noin monta sävelkulkua. 


Lumipenkan takaa pääsen kurkistamaan ihan rannan tuntumassa kivellä istuvaa karaa. Se kyllä huomaa minut, mutta ei näytä välittävän.






Koskikarojen konsertti on sopiva lopetus talvelle. Koillismaan talvi vielä jatkuu, mutta minun on aika lähteä kevättä vastaan eteläisempään Suomeen.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Kauden viimeisiä revontuliöitä

Kesäaikaan siirtymisen jälkeen illat ovat valoisia ja täysin pimeä tulee vasta vähän ennen puolta yötä. Se tarkoittaa revontulikyttääjälle lisää valvomista. Pian yöt ovatkin niin valoisia, että revontulet eivät erotu taivaalla ollenkaan. Nyt on käytettävä hyväksi tilaisuudet nähdä kauden viimeiset loimut.

Seison jokirannassa pimeän tuloa odottelemassa. Yön ainoa ääni on kosken hiljainen kohina. Ennusteet eivät luvanneet ihmeitä, mutta päätän odotella rannalla vuorokauden vaihtumiseen asti. Vähän ennen puolta yötä leimahtavat pienet violettilatvaiset pylväät pohjoisen taivaalle. Ilta on pelastettu.






Seuraavana iltana en ole lähdössä revontulijahtiin vaan menossa nukkumaan. Mutta kun kannettavaa sulkiessa vilkaisen vielä ennustetta, teen äkkipäätöksen lähteä kuitenkin jokirantaan. Puolen tunnin kuluttua olen rannalla, juuri sopivasti samaan aikaan kun vihreä liehuhelma alkaa hulmuta taivaalla.













Yleensä lopetan kuvaamisen kun kuulen auton äänen ja näen auton valokeilan. Nyt tein päinvastoin.


Illan erikoisuus on lännen taivaalle kohoava punainen liekki. Tämä punaväri erottuu minun silmilläni ympäristöään vaalempana läikkänä. Vasta kameran optiikka paljastaa sen värin. Tiedän, että eri ihmiset näkevät revontulien värit eri tavoin. Revontulinauhan alareunan nopeasti vilistävän punaisen valon erotan kyllä paljain silminkin, mutta en tätä hitaampaa reunavaloa.



Sitten on viimeinen ilta tällä erää Kuusamossa ja onneksi on selkeää. Ajelen sivuteitä yrittäen löytää avaran näkymän pohjoisen taivaalle.  Lopulta päädyn Ala-Kitkan suuren selän äärelle. Vielä valoisalla iltataivaalla on tällä kertaa violetti valonheittimen valoa muistuttava revontuliloimu.


Seison rannalla ja tuijottelen pimenevälle järvenselälle. Väliin muodotuu sumua ja paikallaan pysyttelevä revontulinauha näyttää katoavan usvapilveen.


Puolen yön jälkeen taivaanrannan yli kaartuva revontulivyö alkaa liikkua.


Tähdenlento vai meteoriitti, en tiedä, mutta valotuksen aikana ehdin ajatella, että kerrankin saan sen kuvaan.


Värikkäimmillään revontulet ovat silloin kun nopea punainen valo lähtee laukkaamaan vihreän nauhan alareunassa.








Sumupilvi alkaa taas levittyä järvelle, mutta vielä ehdin tallettaa lännen puolen värikkään taivaan.


Jos olisin malttanut olla vielä viisitoista minuuttia, olisi pohjoisen taivaalla näkynyt Norjassa ammuttujen rakettien violetit pyöreät muodot. Mutta minä pakkasin kameran laukkuun ja käänsin juuri sopivasti selän oudolle valolle. Ehkä oli hyvä niin, yksin pimeällä rannalla olisi saattanut tulla mieleen, että näen ufoja.