Kaunis talvipäivä Kuusamossa

Kun kirjoitan tätä, niin ikkunasta ulos katsellen näkyy lumeton rantametsä. Matka Kuusamosta Kuopioon oli matka talvesta, ei ihan kesään, mutta alkukevääseen.  Ei millään tahdo uskoa, että eletään helmikuuta. Suomi on jakautunut lumettomaan etelään ja runsaslumiseen pohjoiseen. Erikoinen talvi, mutta ei kuitenkaan ihan poikkeuksellinen. Kuten esimerkiksi tapaninpäivä 70-luvulla, kun oltiin sukuloimassa pienessä savolaispitäjässä. Maa oli lumeton ja käytiin veneellä soutelemassa.

Helmikuun alkupuoli Kuusamossa oli kaunista pakkastalvea. Siltä ajalta ovat nämä, yhden talvipäivän aikana otetut kuvat.

Aamu Juhannuskalliolla

Auringonlasku koskella

Kylätien varrelta kuutamossa

Revontulionnea

Viimeiset revontuliloimut ovat juuri himmenemässä taivaalla. Seison kuutamon valaisemalla jokirannalla ja pakkailen kameraa reppuun. Puolen tunnin revontulinäytös on ohi. On sattumaa, että seison tässä juuri nyt innoissani ja onnellisena nähtyäni tämän talven komeimman revontulishown. Se oli ihan vähällä jäädä näkemättä.

Mittarit ovat ennustaneet revontulien mahdollisuutta. Olemme ajaneet Rukalta jokirantaan ja olen kahlannut edellistalvena hyväksi havaitulle kyttäyspaikalle. Ensimmäinen kuva näyttää suhteellisen selkeää taivasta, joten alan tampata lunta jalustan tukevaa pystytystä varten. Virittelen myös retkijakkaran. Jospa kerrankin istuisi mukavasti, kuin katsomossa revontulia ihaillen.

Tamppaustouhuissa on mennyt noin viisitoista minuuttia. Istun jakkaralleni ja näppään kuvan nähdäkseni vihertääkö taivalla. Mitä ihmettä, ei viherrä vaan pilvet peittävät taivaan! Maisema on lonkeronharmaa. Mikä pettymys. Puran katsomoni, tallustelen parkkipaikalle ja pakkaan tavarat autoon.

Istumme jo autossa valmiina lähtemään pois kun mieleen juolahtaa, jospa vielä kerran katsoisi miltä taivaalla näyttää. Avaan auton oven ja vilkaisen ylös. Leveä revontulivyö kulkee yli taivaan juuri pääni yläpuolella.

Nyt en enää ehdi äskeiselle paikalle, jonne pitäisi kulkea lumikengillä, vaan kerään kalustoni ja pinkaisen joen toiselle rannalle, jossa on kovaksi tallattuja polkuja. Loppumatkan kahlaan hangessa polvia myöten. Jalustallekaan ei nyt ehdi tamppailemaan kovaa alustaa, vaan yritän saada sen pysymään tukevasti lumessa. Mukaan ottamani retkijakkarakin jää hangelle, ei ole aikaa viritellä enää mitään koska revontulinäytös on alkanut.

Huomaan näytön kuvasta, että olen liian lähellä rantapuita, laajakulma vääristää kuvaa niin, että puut näyttävät kaatuvan joen ylle. Tarvitaan vielä siirtymä kauemmas puista.

 

Tähystyspaikaltani on näkymät vain lännestä pohjoiseen. Revontulinauhan itäpuoli nousee metsän takaa.

Leveä, hulmuava loimu kulkee yli taivaan lännestä itään.

Revontulivyö siirtyy yhä lähemmäs kuuta.

Näkymä kohtisuoraan ylös, jossa välehtivä ja loimuava nauha vilistää taivaankannella.

Uusi kuvio alkaa muodostua joen takana.

Nyt kuviot vaihtuvat nopeasti, punaiset ja violetit värit välkkyvät taivaalla. Punainen väri erottuu hyvin myös paljaalla silmällä.

Sitten loimotus rauhoittuu ja värit himmenevät. Tämän revontulikauden iltayö 6.2. jää varmasti monen revontuliharrastajan muistoihin ja kuviin.

Kainuun korpikirjailja Ilmari Kianto on runoillut revontulista vuonna 1906. Hän oli juuri samana vuonna vuokrannut maata Kiantajärven saaresta, jonne sitten myöhemmin rakennutti Turjanlinnansa. Olisiko mahdollisesti silloin nähnyt revontulia Kiantajärven yllä ja saanut innoituksen tähän,ehkäpä vähän mahtipontiseen runoon:

Revontulten leikki

Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa ja lyö!

Ne paistavat kuin patsahat ja välkkyvät kuin vyö!

Ne liitävät, ne lentävät, ne laukkaa, läähättää!

Ne korskuvat kuin konkarit joit' urhot kiidättää!

Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi,

ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.

Ne hiipivät, ne kiipivät, ne kisaellen käy,

ne sukeltavat pilvihin niin ettei niitä näy.

Ne tummuvat, ne sammuvat, ne repeevät kuin jää.

Ne kirkastuvat kilvan taas ja yöhön rynnistää!

(Ilmari Kianto 1906)

Lunta tulvillaan Valtavaaralla

On päivää vaille kuukausi on edellisen kerran hiihtelin Valtavaaralle. Uutta lunta on tullut parikymmentä senttiä ja lumi on nyt jäänyt myös puihin, joten Valtavaaralla näyttää nyt helmikuun alussa huomattavasti enemmän talvelta kuin tammikuun alussa. Vuosselintien varrelta lähtenyt lumikenkäpolku on ummessa, joten hiihtelen ylös rinnettä osin umpihangessa ja lähempänä kotaa hiihtolatua pitkin.

Hengähdystauko kodalla ennen viimeistä nousua laelle. Latupohjalta ylöspäin ei näy jälkiä. Tuuli on kuljettanut irtolunta ja peitellyt polun. Mutta talvireitin viitat erottuvat hyvin.

Kota on nyt hyvin eristetty lumella.

Ylempänä hangen pinta on kovaa ja siihen on muodostunut lumilaineita. Lumikenkäsuksikaan ei pidä kovalla hangella, niinpä otan ne pois ja jatkan matkaa jalan.

Luoteen puolelta tuulee kylmästi, mutta tykkypuiden suojassa on hyvä katsella nousevaa aurinkoa.

Päivä pitenee hurjaa vauhtia. Se on nyt kolme ja puoli tuntia pitempi kuin kuukausi sitten. Aurinko nousee nyt niin nopeasti ylös, että aamun punertavan valon hetki on lyhyt. Joulu-tammikuussa, päivän ollessa lyhimmillään koko valoisa aika on punaisen valon aikaa.

Näkymä itärinteeltä Valtavaaranlammen suuntaan.

Valtavaaran "hiljainen kansa"

Paluumatkalla kuljen Valtavaaran talvireittiä rinnesoiden kautta Ahmakallion yläpuolelle ja siitä Saaruan parkkipaikalle. Suon laidalla tykkypatsaat seisovat vartiossa.

Rukalla lumetetaan taas.

Tuolta tulin, kukkulalta läheltä Valtavaaran lampea näkee Valtavaaran laelle.

Viimeinen näköalapaikka ennen lasketutumista jyrkkää metsäistä rinnettä Saaruaan. Nyt on ilo laskea vaarojen rinteitä. Pehmeää lunta on sopivasti lumikenkäsuksen alla, joten vauhti ei kiihdy liian kovaksi.