Keskikesän luonnonkukat

Juhannuksesta heinäkuun puoliväliin Kuopion seudun luonnonkukat ovat runsaimmillaan. Metsän varjoissa kukkii valkolehdokki, rannoilla kurjenjalka ja luhtavuohennokka, mutta pientareilla ja niityillä kukkivia lajeja on kymmenittäin. Viileä sää on jatkanut monen kasvin kukinta-aikaa. Valkolehdokkejakin näin jo juhannuksen aikaan, mutta vielä viime viikolla löysin niitä metsästä täydessä kukassa.

Synkässä kuusikossa valkolehdokin kukinto on harva, mutta se on oikeastaan kasville eduksi kun kauniit yksittäiset kukat erottuvat selvemmin.

Metsäkurjenpolvi on hyvin yleinen. Aurinkoisilla paikoilla sen kukinta on jo ohi. Tämä kukkaryhmä löytyi metsän varjoista.

Pieni, kaunis ja hehkuvanpunainen ketoneilikka on ilahduttavasti yleistymässä pientareilla ja niityillä.

Samoilla paikoilla ketoneilikan kanssa tapaa myös kissankelloja

Niittyjen vähentyessä mäkitervakko on löytänyt uutta kasvutilaa teiden varsilta. Esimerkiksi viitostien varressa, Kuopiosta etelän suuntaan, on moottoritien penkassa suuri mäkitervakkokasvusto, samoin Puutossalmentien varrella Hiltulanlahdessa.

Nurmikohokin kukassa on samaa kuin vanhanajan neitien rimpsureunaisissa pöksyissä.

Ihana kirkiruoho menestyy kun sen kasvupaikkaa niitetään säännöllisesti ja niittojätteet viedään pois.

Värikkään kirkiruohon rinnalla kasvaa toinen kämmekkä, soikkokaksikko. Vaatimattoman värinsä vuoksi sitä ei tahdo erottaa muun kasvillisuuden joukosta.

Joskus metsässä kulkijalla on onnea. Kävelin tikankonttipaikkaan ihan vahingossa. Tämä on jo neljäs tiedossani oleva tikankonttien kasvupaikka polkupyörämatkan päässä kotoa.

Kurjenjalkaa kannattaa katsoa läheltä. Kasvillisuuden keskellä sen kauneutta ei oikein näe, mutta lähitarkastelulla sen upeat yksityiskohdat erottuvat.

Isotalvikin kukka muistuttaa jonkun verran kieloa.

Kurjenjalan tavoin vuohennokkakin tahtoo piiloutua rannalla muun kasvillisuuden joukkoon.

Ihan vaan lupiinia, lähilinssillä kuvattuna.

Rotevakasvuinen peurankello erottuu varmasti piennarkasvien keskeltä.

Rantatietä pyöräillessä tympeä haju paljastaa lehtovirmajuuren. Kukka on kaunis varsinkin avautuessaan, nuput ovat vaaleanpunaisia.

Lohenpunainen metsänätkelmä koristaa niittyä.

Samalta niityltä löytyi vain yksi pulskaneilikkakasvusto. Pohjoisessa pulskaneilikka on hyvin yleinen tienvarsikasvi.

Keskikesällä Savolanniemen niitty Etelä-Kuopiossa on todellinen luonnonkasvien harrastajan paratiisi. Lähes metrin korkuiset kurjenkellot loistavat sinisinä.

Yleensä sinisten kukkien harvinaisempia valkoisia versioita: kurjenkello, peurankello ja lehtosinilatva

Kaunokkien aika on vasta alkamassa. Ensimmäiset violettikukkaiset nurmikaunokit ovat jo avautuneet.

Rantatädykkeitä olen nähnyt eniten Kuusamossa Oulangalla, mutta näyttävät viihtyvän Savossakin.

Hirvenkellon erottaa peurankellosta vaaleamman sininen väri ja karvainen, paksu varsi.

Luulin ensin niittynätkelmäksi, mutta kukan muodossa on eroa, eli on keltamaite

Ketoneilikkaa on niityllä runsaasti

Keltamatara on yleisin Etelä-Suomessa. Savolanniemen niityllä sitä on muutamassa paikassa.

Riuttalan talonpoikaismuseo

Matka Riuttalaan on pitkä: Kuopiosta 45 km, Karttulan kirkolta 20 km, Tervosta 30 km ja Suonenjoelta 55 km, Riuttalan infotaulu todistaa sen mikä on koettu tänne ajaessa, Riuttala on kaukana. Mutta vielä kauempana se on ollut ennenvanhaan, kun tiet ovat olleet kärrypolkuja tai sitten kaupunkiin ja kirkolle on kuljettu vesireittejä pitkin. Siksi Riuttalan talo on ollut hyvin omavarainen. Suola on ollut yksi niitä hyödykkeitä, jonka vuoksi on pitänyt lähteä kauppareissulle.

Riuttala löytyy jo vuodelta 1657 Pietari Brahen läänikartasta. Talo on ollut samalla suvulla jo 1700-luvulta, vain sukunimet ovat muuttuneet kun tila on siirtynyt tyttärien omistukseen. Vuonna 1975 Riuttala on siirtynyt museosäätiölle ja siitä lähtien rakennuksia ja pihapiiriä on kunnostettu vuosittain.

Savolaista mahtitaloa on arvostettu jo varhain. Riuttalan pihapiiri ympäristöineen edusti suomalaista maaseutua ja elämänmuotoa Pariisin maailmannäyttelyssä v. 1900.

Vaikka kuvistakin on voinut päätellä, että Riuttalan talo on iso, niin siitä huolimatta pihalle tullessa hätkähtää rakennuksen suurta kokoa; on pituutta, leveyttä ja korkeutta. Suorana ja ryhdikkäänä iso päärakennus on pysynyt, se on rakennettu jo vuonna 1852.

Aitat, navetta, vierastalo ja päärakennus rajaavat pihan joka puolelta.

Navettarakennuksessa on pärekatto samoin kuin kaikissa muissakin rakennuksissa.

Nuoriso löysi aitasta puujalkoja, ei näyttänyt ihan helpolta niillä kävely.

Riuttalan esineistö on suurimmaksi osaksi alkuperäisiä ja tilalla käytössä olleita.

Pihanpää eli pytinki on ainoa maalattu rakennus. Se on ollut vierastalona, jossa mm. taiteilija Pekka Halonen on viettänyt kesiä ja maalannut. Halosen maalaus Ateria on maalattu Riuttalassa vuonna 1899. (Didrichsenin taidemuseo)

Näkymä päärakennuksen kuistilta pihalle

Näkymä eteisestä eli porstuasta pihalle

Naistentupa eli ruokatupa on ollut enimmäkseen kesäkäytössä. Kun näkee tuvan koon, niin en ihmettele, noin ison tilan lämpimänä pitäminen olisi vienyt valtavasti polttopuuta.

Eteisen toisella puolen on miestupa höyläpenkkeineen. Siellä on tehty muutkin arkiset toimet.

Näkymä miestuvasta porstuan suuntaan.

Sauna, vinttikaivo, ruumisaitta ja tuulimylly yläpihan puolelta kuvattuna.

Maakellari ja riukuaitaa

Metsän reunassa vähän syrjempänä muista rakennuksista ovat paja ja riihi. Riihi on ollut Suomen suurin, se on valmistunut vuonna 1895, mutta sen käyttöikä on jäänyt lyhyeksi koska jo vuonna 1916 Riuttalaan on hankittu puimakone ja lokomotiivi sitä pyörittämään. Kuvassa paja.

Riuttalan kotisivu

Riuttala on avoinna yleisölle avoinna 22.6 – 17.8.2019 perjantaista sunnuntaihin klo 12 – 17. Keväällä ja syksyllä sopimuksen mukaan.