torstai 21. maaliskuuta 2019

Vuodenkierto Kallaveden kaupungissa

Kuusi vuotta sitten, kun olimme muuttamassa Kuopioon ja etsimässä asuntoa, toiveeni oli löytää paikka, josta pääsee helposti metsään ja järvelle. Juureni ovat maaseudulla, viihdyn luonnossa ja en koskaan ole asunut kerrostalossa, ellei pienessä maaseutukylässä, työpaikan yläkerrassa olevaa asuntoa ei lasketa. Toive toteutui, kotimme ikkunasta näkyy vain metsää ja järveä. Kuopio on osoittautunut luonnossa liikkujan kannalta ihanteelliseksi asuinpaikaksi. Nyt, kun kuuden vuoden ajalta on kertynyt kokemuksia Kallaveden kaupungista ja sen lähialueista, ajattelin julkaista "vuosikertomuksen", jossa jokainen kuukausi saa omat merkintänsä.

Tammikuussa jäät yleensä jo kestävät kulkea, ainakin jos liikkuu turvallisesti rantojen läheisyydessä. Silloin Kickspark-potkukelkka esiin ja järvelle.


Talven säistä riippuen Kallavedellä on joka vuosi 2-12,5 kilometriä luistelurataa käytössä. Luistelurataa huolletaan hyvin, on talvia jolloin huhtikuullakin on vielä voinut luistella. Leveälle radalle mahtuvat pikaluistelijat, hokkareilla ja kaunokeilla luistelijat, potkukelkkailijat ja näkeepä siellä lastenvaunujen kanssa luisteleviakin.


Jäällä, luisteluradan varrella, on joka talvi laavu, jossa voi evästellä tai paistaa makkaraa. Lieneekö missään muussa kaupungissa laavua lähes kaupungin keskustassa.



Helmikuussa lunta on tullut riittävästi latuja varten. Kuopiossa on satoja kilometrejä huollettuja latuja, mutta minä hiihdän valmiita latuja hyvin harvoin. Leveillä pätkäsuksilla pääsee tekemään omat latunsa Puijon tai Neulaniemen metsiin.




Maaliskuussa jää kantaa vielä hyvin. Jos on vähänkin pakkasta, avautuu potkukelkkailijalle tilaisuus potkutella pitkin jäälakeutta, vaikkapa Hietasaloon tulille.


Huhtikuussa pääsee jo vuoden ensimmäiselle kasviretkelle. Sinivuokko ei Kuopion korkeudella esiinny luonnonvaraisena, mutta kasvi on levittäytynyt pihoista lähialueiden metsiköihin. Aurinkoiselta rinteeltä rannan tuntumasta löytyy sinisiä kukkalaikkuja vaikka ympärillä on vielä lunta.


Toukokuun alkupäivinä järvien jääpeite on sulanut ja alkaa puoli vuotta kestävä melontakausi. Kallavesi ympäröi kaupunkia joka puolelta, joten melontavettä riittää. Rannoilla ja saarissa on tulipaikkoja, laavuja ja autiotupiakin vesillä liikkujien taukopaikoiksi.


Kesäkuussa Kuopion lehtometsissä kukkii. Harvinaisin ja upein kukkija on tikankontti, joka piileskelee kuusikon kätköissä.


Heinäkuussa "laevat huuteloo" Kallavedellä. Risteilyalukset liikennöivät Kallavedellä päivittäin, joten ei tarvitse omistaa vesikulkuneuvoa päästäkseen Hietasaloon tulille ja uimaan.


Kaupungin ympäristössä on useita hoidettuja niittyjä. Heinäkuussa niittykukkien loisto on runsaimmillaan. Yli metrin pituinen hirvenkellokin avaa kukintonsa.



Elokuu tuo lämpimät illat ja kauniit auringonlaskut. On aika pakata kajakkiin teltta ja meloa saareen yöksi.




Kuutamomelontaa syyskuun hämärässä illassa.


Ruskavärit loistavat rannoilla, metsissä ja puistoissa.


Lokakuussa yöt ovat jo niin pimeitä, että revontulet näkyvät, varsinkin kun ajaa vähän kauemmas kaupungin valoista Kallaveden rannalle,  suojaiseen lahteen josta on näkymät pohjoisen suuntaan.


Lokakuulla on usein aamusumuja. Ison järven vesi pysyy lämpimänä pitkään, joten kylminä aamuina aurinko nousee sumukerroksen takaa. Välttämättä ei tarvitse lähteä vesille auringonnousua katsomaan, kaupungin rannoilla on kilometreittäin teitä ja polkuja.


Hämäränhyssyä marraskuussa ensilumien aikaan.


Puijonnokan laavulta on hulppeat näkymät vielä sulana pysyttelevälle Pohjois-Kallavedelle.


Joulukuun pimeänä päivänä luontoliikkujakin etsiytyy kaupungin valohin, vaikkapa Korttelimuseon joulunäyttelyyn aistimaan vanhanajan joulutunnelmaa.


...tai "mualiman navalle" pystytettyä joulukuusta katsomaan.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Valintoja lumikenkäsuksien välillä

Liukulumikengät, lumikenkäsukset vai karvapohjasukset? Olikohan vielä muitakin nimityksiä käytössä lyhyillä ja leveillä suksilla, joiden pohjassa on nousukarvaa. Lumikenkäsuksi on ehkä osuvin, vaikka harvemmin käytetty nimitys, muistuttaahan niillä liikkuminen väliin lumikenkäilyä ja välillä hiihtoa, maastosta ja lumen määrästä riippuen. Minulla on nyt seitsemän talvikauden kokemus karvapohjaisista lumikenkäsuksista. Innostuin aikanaan heti kun näin netissä videon, jossa noustiin umpihangessa jyrkkää rinnettä ja tultiin liukuen alaspäin lumi pöllyten. Vaikuttivat juuri sopivilta minunlaiselleni latujen ulkopuolella rämpivälle kulkijalle. Helmikuussa vuonna 2012 jalassa oli ensi kertaa 125-senttiset Altai Skis Hok-lumikenkäsukset.


Puijon tiheissä kuusikoissa Hokit toimivat mainiosti. Jyrkkien rinteiden nousu on helppoa pitävän nousukarvan ansiosta. Kuusamossa tutuksi tulivat Pyhävaaran, Valtavaaran, Konttaisen maastot ja Riisitunturinkin rinteitä laskin Hokeilla.


Kevättalvella 2016 sain tyttäreltä lainaksi 147 senttiä pitkät OAC Kar-sukset Särkitunturin retkelle. Särkitunturin pitkät, loivat rinteet oli kuin tehty pitemmälle lumikenkäsukselle.


Kantavaa hankea ja avaraa loivasti viettävää tunturirinnettä oli ilo laskea OAC Kar-suksilla.


Seuraavana talvena, eli marraskuussa 2016 hankin omat OAC Kar-sukset. Kun ensi kertaa nousin niillä Valtavaaralle, huomasin eron pidossa entisten Hokkien hyväksi. Jyrkässä rinteessä, pehmeällä lumella Kar-suksi ei pitänyt läheskään niin hyvin kuin lyhyempi Hok. Pidin kuitenkin Kar-suksen kantavuudesta ja upeasta liu'usta.


Pitkät liu'ut aukeassa, loivasti viettävässä maastossa oli parasta mitä Kar-lumikenkäsuksi minulle tarjosi. Unohtumaton on mm. parin kilometrin liuku 628 metrisen Sorsatunturin laelta kodalle tunturin juureen.


Käytin OAC Kar-suksia kaksi kokonaista talvikautta ja vielä vielä viime syksystä tämän vuoden maaliskuulle. Koin kuitenkin nousut paksussa lumessa hankalaksi. Kaipasin monesti lyhyempien lumikenkäsuksien ketteryyttä ja parempaa pitoa.


Päädyin vaihtamaan 127 senttiä pitkiin OAC Wap-lumikenkäsuksiin. Ne ovat kaksi senttiä pitemmät ja sentin leveämmät kuin ensimmäiset Altai Hok-lumikenkäsukseni. Wapit ovat myöskin sentin leveämmt kuin OAC Kar'it. Laskin, että kantopinnaneroa Kar- ja Wap-suksen välillä on vain 117 cm2, eli noin kämmenenkokoinen ala per suksi. Mutta pito jyrkkää rinnettä noustessa on huomattavasti parempi kuin pitemmällä Kar-suksella ja sitä ominaisuutta tarvitsen Savon mäkisissä maastoissa ja Kuusamon jyrkkärinteisillä vaaroilla.


OAC Wap-lumikenkäsuksissa on ilveskuviointi. 



Onko haahuilu karvapohjasuksien välillä nyt päättynyt? Tulevat talvet sen sitten näyttävät.

Mitä tapahtui Altai Skis Hok ja OAC Kar 147 karvapohjilleni? No, menivät oman perheen käyttöön, lyhyemmät nuorisolle ja pitemmät perheen metsästäjälle. Käyttäjiä ja käyttötarpeita on monia, siksi on hyvä, että on valinnanvaraa.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Revontulet Pohjois-Kallavedellä

Kuluneena talvena olen onnistunut olemaan useimmiten väärässä paikassa silloin kun revontulia on esiintynyt. Siksi ei ollut kovin suuria odotuksia, kun ajelin kohti Pohjois-Kallaveden rantaa revontulien toivossa ja harmittelin miksi olen täällä kun Kuusamossa on parhaillaan menossa hieno revontulinäytös.

Kun sammutan autonvalot ja silmät alkavat tottua pimeyteen, erottuu pohjoisella taivalla himmeänä vihertävä revontulivyö. Napsautan otsalampun valon päälle ja lähden etsimään rannalta paikkaa johon pystytän jalustan. Tieltä päin erottuu myös otsalampun välkkyvä valokeila. Kävelen sitä kohti ja huutelen tervehdystä lähestyvälle koiranulkoiluttajalle. Kerron millä asioilla olen. Monesti täällä asutuskeskusten läheisyydessä herättää epäilyksiä kun touhuaa rannalla otsalampun valossa. Siksi on parempi heti kertoa mitä on tekemässä.

Ehdin viritellä jalustan paikalleen ja kameran säädöt kun revontulikaari alkaa elää molemmista päistään. Osittain kaari jää viereisen saaren taakse, mutta saaren takana on taloja joiden pihavaloja en halua kuvaan. Lumi on sulanut monin paikoin jään päältä, joten jääkin heijastaa osaltaan revontulien valoa.


Hetken aikaa vihreän alareunassa näkyy nopeasti vilistävää punaista valoa.


Kaaren keskiosasta alkaa kohota tuikkeita suoraan ylös kohti taivaankantta.













Myös revontulivyön lännenpuoleiselta laidalta nousee taivalle punaista revontulivaloa. Tämä on erilaista punaista kun nopea revontulivyön alaosassa kiitävä punainen väri. Tämä hitaampi punainen erottuu paljaalla silmällä vain vaaleana alueena, vasta kameran optikka paljastaa sen värin.


Kun loimotus vähän rauhoittuu nousen rannalta parkkipaikalle tuulensuojaan. Luoteesta puhaltava voimakas tuuli ja kymmenen asteen pakkanen saa ilman tuntumaan hyvin kylmältä.


Tuulen kohinan lisäksi myös jäät ääntelevät. Omituisinta on, kun kuuluu kuin vesi loiskuisi jään alla. En ole koskaan ennen kuullut sellaista ääntä. Se ei ole tavallista jään pauhkahtelua vaan kumeaa lotinaa. Pimeässä ääni on jotenkin aavemainen.


Yhdistin kaksi vaakakuvaa, että sain koko revontulimaiseman sopimaan samaan kuvaan. (klikkaa kuva isommaksi)


Revontulten hiipuessa kokeilin luovaa kuvaustekniikkaa. Objektiivin zoomausrengasta on liikutettu valotuksen aikana.


Revontuliaktiivisuutta olisi riittänyt, mutta pilviä alkoi kerääntyä taivaalle, joten katsoin parhaaksi lähteä kotiin lämmittelemään.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Päiväkävely Myllykoskelle

Monet talvikävelyreitit Kuusamossa ovat niin suosittuja, että ne tamppaantuvat niin ettei kulkija tarvitse lumikenkiä. Esimerkiksi Pienen karhunkierroksen reittiosuus Retkietapilta Myllykosken kautta Jyrävälle on helppokulkuinen. Kauniina pakkaspäivänä kävelimme Myllykoskelle kuohuja katsomaan ja nuotiotulille.


Aurinko lämmittää jo niin, että pakkaspäivänäkin huurretta on keskipäivällä enää kosken läheisyydessä olevien koivujen oksilla. Koskesta nousee koko ajan kosteutta, joka jäätyy tiukasti rantapuihin.




Yleensä riippusillalta kuvaaminen kamera jalustalla ei onnistu, koska silta liikkuu, mutta nyt siltalautojen päällä on niin paksu lumi- ja jääkerros, joka vakauttaa sillan liikkeen ja saan kuvattua jalustalta.




Lyhyinä talvipäivinä aurinko ei jaksa kurottaa Kitkajoen uomaan, mutta nyt auringonkierto on jo niin ylhäällä, että se aurinko pääsee paistamaan jokirantaan.


Kosken alapuolisessa suvannossa pyörii jääpalasia.


Laajakulmaobjektiivilla ja vahvoilla harmaasuotimilla jääpalojen liikkeen saisi näkymään kuvassa. Minulla ei ollut kumpaakaan, joten liikkeen kuvaaminen jäi puolitiehen.




Auringonvalo osuu suoraan ajan patinoimaan hirsiseinään.




Myllykoski myllyn viereiseltä katselulaiturilta kuvattuna.


Kokeilin kuvankäsittelyohjelmassa maalauksellisempaa tunnelmaa.

Juuman kylän pysäköintialueelta on Myllykoskelle noin 1,5 kilometrin matka. Myllykoskelle pääsee myös kääntymällä ennen Juuman kylää Puurosuontielle, josta opastus sivutietä Myllykosken suuntaan (n. 4 km). Silloin kävelymatkaa myllylle tulee alle puoli kilometriä.