Pettymys on päällimmäinen tunne, kun herättyä kurkistan verhon raosta ulos. Luvattua aurinkoista pakkaspäivää ei tullutkaan. Olin jo sieluni silmin kuvitellut hiihtäväni järvenselkää kohti auringonnousua. No, varusteet on koottu valmiiksi, joten lähden kuitenkin ajamaan Leppävirran Kotalahteen, josta aion ladulle. Kävin viime viikolla Sorsaveden luoteiskulmalla jääputouksia katsomassa. Silloin sain ajatuksen lähteä hiihtämään Sorsavedelle Kotalahden suunnalta, kyläyhdistyksen ylläpitämää latua.
Laskeudun jäälle Kotalahden uimarannalta. Pilvet ovat hyvin alhaalla, koska rantoja näkyy vain pieni kaistale. Pakkasta on kolmetoista astetta, mutta kosteutta on ilmassa kun silmälasit jäätyvät. On pysähdyttävä vähän väliä laseja kuivaamaan.
Hiihtolatu kulkee rantoja seuraillen. Ensin ohitetaan Laitilanniemen kylä.
Ehdin hiihtää noin puoli tuntia, kun taivaalla alkaa erottua vähän sinistä ja pilvikerros raottuu hieman.
Lumikerros jään päällä painaa ja vettä on noussut jäälle. Moottorikelkat ovat rypeneet syvällä sohjossa kapeassa salmessa. Latu on kuitenkin vedetty niin lähelle rantaa, että ladulla ei ole vettä. Tästä kapeikosta siirrytään Valkeaveden puolelta Sorsaveden puolelle. Valkeaveden ja Sorsaveden erottaa toisistaan alle sata metriä leveät salmet Kotasaaren molemmin puolin.
Mäntysaaren luona latu haarautuu kiertämään saaren ympäri. Lähden hiihtämään vasemmanpuoleista latua, josta on näkymät Kiilunselälle. Jos aurinko tulee esiin, niin sen näkee juuri tältä puolen saarta.
Noin puolessa tunnissa täyspilvinen sää on selkenee ja pilven takaa näkyy jo aurinko.
Mitä korkeammalle aurinko kiipeää taivaalle, sitä nopeammin sumu alkaa paeta. Ensiksi se kaikkoaa avonaisilta paikoilta ja painuu rantojen tuntumaan.
Aurinkoa sumun läpi. Kullankeltaisen valon hetki on lyhyt.
Valo saa huurteiset oksat ja varvut kimmeltämään.
Kauas pilvet karkaavat.
Onneksi olin muistanut ottaa aurinkolasit mukaan. Niitä tarvitaankin koko loppupäivän. Koholahdelle paistaa kirkkaasti.
Evästaukoa pidän tietenkin Koholahden kodalla.
Olin suunnitellut, että käyn samalla tutustumassa läheiseen Iso-Vuorisen lampeen, mutta sinne päin ei näytä olevan minkäänlaisia jälkiä. Huomasin tulomatkalla, että pitopohjasuksi luistaa pehmeässä pakkaslumessa yhtä paljon taaksepäin kuin eteenpäin, vaikka ladulla suksi toimi kyllä hyvin. Ei houkuttele lähteä kahlaamaan jyrkässä ja kivikkoisessa maastossa lipsuvilla suksilla. Iso-Vuorinen jää tällä kertaa näkemättä, mutta muistan Ukkokiven saaren kalliomaalauksen olevan ihan ladun lähellä. Leppävirtalainen retkeilijä ja kiviharrastaja
Anssi Toivanen on löytänyt tuon toistaiseksi ainoan Sorsaveden kalliomaalauksen vuonna 2013. Lähden hiihtämään kohti Ukkokiveä.
Sikosaaren etelälaidalla oleva säännöllisen muotoinen kivi näkyy kauas järvelle. Kauempaa se näyttää pieneltä mökiltä tai venevajalta. Hiihtolatu kulkee ihan kiven vierestä, joten on hyvä tilaisuus tarkastella tuota möhkälettä lähempää. Kiviähän Sorsavedellä riittää. Lähes joka saaressa on joku erikoinen kivipaasi tai useampikin.
Ukkokiven saari on Sikosaaren vieressä. Käyn ensin katsomassa yhtä pienempää kiveä, mutta siitä ei löydy mitään kalliomaalauksen näköistä. Sitten huomaan ihan rannalla valtavan kivijärkäleen, jota suuren kuusen oksat peittävät järveltä katsottuna. Kivi on noin viisi metriä korkea. Kiven järven puoleisen sivun sisäänpäin kallistuvassa pinnassa on kaksi punaista läikkää.
Punainen väri kivessä erottuu yllättävän vahvana. Kuvassa väriä ei ole korostettu, joten sen pitäisi näyttää suurinpiirtein samalta kuin luonnossa. Isompi läiskä on noin 50 senttiä korkea ja siitä erillään on pienempi punainen läikkä.
Pieni kivi kannattelee kivijärkälettä toiselta sivulta. Alle jää matala luola. Sinne sopisi parikin kulkijaa sadetta pitämään.
Kun katselen kiveä järveltä, en ihmettele miksi se on jäänyt huomaamatta ohi meloessa. Kiveä ympäröivät lehtipuut piilottavat sen kesäaikaan.
Loppumatkan hiihtelen auringon lämmittäessä. Pakkanen on lauhtunut muutamaan asteeseen. Pilvisestä ja synkästä aamusta kehkeytyi upea talvipäivä.
