Hiihto- ja revontulikauden lopetus Kuusamossa

Olipa täydellinen lopetus talvelle 14.-23.4. Huhtikuun sää ei olisi voinut olla parempi. Öisin oli  muutama aste pakkasta ja se tiesi lentokeliä hiihtoladulle aamuisin. Ja nimenomaan aamuisin, koska lämpötila meni auringon noustua nopeasti plusasteiden puolelle ja ladut alkoivat pehmentyä. Minulla oli pitkästä aikaa harvinainen tilaisuus hiihdellä samoilla laduilla tyttäreni kanssa. Tosin, siinä missä minä hiihdin 10 kilometriä, hän hiihti 20. 

Puolenpäivän maissa oli vuorossa leppoisaa hiihtelyä karvapohjasuksilla. Hanki kantoi vielä, vaikka sen pinta olikin jo märkää ja pehmeää. Ehdimme käydä Riisitunturilla ennen tien kelirikkosulkua ja seuraavana päivänä nousimme Valtavaaran pohjoisrinnettä Suolammen laavulle tulistelemaan ja nauttimaan auringosta. 

Riisitunturin rinteellä auringossa ja kymmenen asteen lämmössä. Yöpakkasessa jäätynyt hanki kiiltelee vielä auringon valossa. 

Varhain aamulla ensimmäisinä hiihtäjinä Valtavaaran ladulla.

Puolenpäivän aikaan karvapohjilla Valtavaaran pohjoisrinteellä

Nuotiomakkaraa ja auringonpalvontaa Valtavaaran Suolammen laavulla

Yöpakkasen jälkeen ei välttämättä tarvinnut mennä latuja pitkin, vaan hanki kantoi hiihtäjää kunhan vain jaksoi lähteä liikkeelle riittävän aikaisin.  

Veskanjoen joutsenet ovat varmaan tottuneet ohi pyrähteviin hiihtäjiin.

Viimeiset hiihtelyt suolla 23.4. Sukset joutavat varastoon ja sitten vain odottelemaan vesien vapautumista, että pääsee melomaan. 

Hiihtokauden lopetuksen ohella sattui samaan aikaan revontulikauden lopetus. Lieneekö alitajunta herättänyt vähän ennen puolta yötä. Ikkunasta näkyi vahva revontulikaari. Sen loistoa ei edes Rukan katuvalot jaksaneet häivyttää. Sain nopeasti vaatteet päälle ja kiirehdin pihalle kameran kanssa. 

Takapihan lumikasan päällä seisten kuvasin revontulikoronaa, joka oli ehkä hienoin talven aikana näkemäni. 

Revontuliaktiivisuus jatkui seuraavankin yönä. Nyt ajoimme kauemmas katuvaloista jokirantaan. Puolenyön maissa rävähti taivaalle värikäs revontulinäytelmä. Se oli kuin loppunäytös koko revontulikaudelle, koska nyt yöt ovat jo niin valoisia, että mahdollisuus revontulien näkemiseen on tunnista kahteen kello yhden molemmin puolin. Ja tämä aika lyhenee joka päivä noin kahdeksalla minuutilla. 

Tuulta vältellen

Maaliskuun viimeinen viikko oli tuulinen. Monena päivänä tein vain pieniä kierroksia mökin lähimaastossa kun ei huvittanut lähteä kovin pitkäksi aikaa tuuleen ja tuiskuun. Hanki kantaa nyt hyvin lyhyitä OAC-suksiani, joten nyt voi helposti kulkea missä vaan. Katselin karttaa ja koetin löytää suojaista retkireittiä, jossa voisi vältellä tuulta. Kohteeksi valikoitui Valtavaara. Sen itärinteelle ei lännestä puhaltava tuuli osuisi.

Valtavaara on kovin erinäköinen nyt kun lähes kaikki lumet on tulleet alas puista. Tykkylumien sijaan nyt ovat upeat naavakuuset kulkijan ihaltavina.

Lähden liikkeelle Konttaisen parkkipaikalta suuntana Valtavaaran pohjoisrinteen jyrkkä nousu. Enpä muista koskaan aiemmin menneeni niin jyrkästä kohti ylös. OAC Wapissa on pitoa, hanki kovaa ja karkeaa, joten ylösnousu sujuu helposti.

Suolammella tulee tuuli vastaan. Lammen kohdalla vaarajonossa on notkelma ja siitä aukosta länsituuli pääsee puhaltamaan lammelle. Rukan mittausaseman mukaan tuulta on 13 m/s. Suolammen laavu on lammen luoteiskulmassa. Jääköhän laavulla tulistelut väliin.

Kokeilen kaksoisvalotusta kameralla. Kaksi kuvaa, joista toinen ylösalaisin ja luminen lampi sulaa heijastelemaan.

Laavun edustalle paistaa aurinko ja mikä parasta, tuuli ei osu laavulle vaan pyyhkii yli korkealta. Sen näkee puun latvojen taipumisesta ja yläilmoista kuuluvasta kohinasta. Laavu on kuin suojainen pesä.

Tuuli tuo mukanaan pieniä sadepilviä, väliin tulee lunta ja väliin rakeita. Suurimmat rakeet ovat peukalonpään kokoisia.

Odotellessani nuotion hiipumista sopivaksi makkaran paistoon, leikin mukaan ottamallani linssipallolla. Lasipalloon saa sopimaan ison osan ympäröivää maisemaa. Tässä näkymä laavulta etelän suuntaan.

Suolammen laavu on melko ylhäällä vaaran rinteellä. Kuten korkeuskäyristä näkyy, on pudotusta alas huimasti, noin 160 metriä.

Hankikannon aikaan on hyvä tilaisuus tutkia uusia reittejä. Lähden laavulta suoraan kohti itää, loivasti alaspäin viettävää rinnettä. Noin 600 metrin jälkeen tulen kansallispuiston rajalle. Se on helppo huomata maastossa.

Loiva reitti Konttaisen parkkipaikalta  Suolammen laavulle on merkitty karttaan punaisella.

Vuosselista Konttaiselle

Jään kyydistä Vuosselin tien varteen ja vähän matkaa hiihtolatua kuljettuani käännyn kovaksi tallatulle lumikenkäuralle. Jos Valtavaaran lumikenkäurista voi päätellä, niin lumikenkäily on kovasti lisääntynyt verrattuna aikaisempiin vuosiin. Nyt Saaruasta ja Vuosselista pääsee useitakin eri reittejä Valtavaaralle.

Päivä on pilvinen niin kuin se tänä talvena useimmiten on ollut. Pakkasta on pari astetta, mutta kaakon suunnalta puhalteleva viima saa ilman tuntumaan kylmemmältä. Kuljen hiljalleen ylös rinnettä pysähdellen vähän väliä tutkimaan oksien muotoja, huurrekoristeltuja naavapuita ja jääkiteitä puiden oksilla.

Lumisten puiden keskellä vallitsee luonnonrauha ja hiljaisuus. Ero Valtavaaran tykkymetsän rauhan ja parin kilometrin päässä olevan Rukan hiihtokeskushulinan välillä on iso. Kuusamo tarjoaa monipuolisia aktiviteetteja itse kunkin mieltymyksen mukaan. Minun paikkani on täällä tykkykuusten keskellä.

Ylempänä rinteessä on vastassa pelkkää valkoista. Silmä ei enää erota tykkyjen välissä kiemurtavaa lumikenkäuraa, sen vain tuntee jalan alla.

Kodan piipusta nousee savu. Pihalla on pystyssä suksia ja lumikenkiä. Poikkean hetkeksi tulille makkaranpaistajien seuraan ja hörppään mukillisen teetä.

Kodalta otan suunnan kohti pohjoista ja Suolampea. Samaan suuntaan näyttää menevän kertaalleen kuljettu latu, jonka suksenleveys on sama kuin omani. Joku toinenkin on siis kulkenut täällä liukulumikengillä. Jäljet helpottavakin huomattavasti tiheässä maastossa kulkemista. Matalat puut ovat paikoin painuneet niin lähekkäin toisiaan, että niiden välistä ei pääse, vaan on kierrettävä.

Jyrkkä kalliorinne muistuttaa parin vuoden takaisesta retkestä. Silloin hanki oli niin kovaa, että en uskaltanut laskea kalliolta, vaan piti ottaa liukulumikengät jaloista ja tulla pyllymäkeä alas. Nyt kierrän koko nyppylän idän suunnalta.

Jäljet johdattavat loivaan myötäleeseen, jota pitkin liu'uttelen alaspäin kapeaan kuruun. Kurun pohjaa pääsee suorinta reittiä Suolammelle. Toinen vaihtoehto olisi ollut kulkea Valtavaaran harjanteita. Koska harmaa päivä ei paljon näköaloja tarjoa, niin on parempi pysyä tuulensuojassa.

Suolampi on vaaran rinteellä tykkypuiden ympäröimänä. Tummat pilvet pohjoisen taivaalla näyttävät uhkaavalta valkoista metsää vasten.

Suolampi talviasussaan on hyvin samanlainen kuin Valtavaaranlampi, jossa kävin pari viikkoa sitten.

Edellinen kävijä on tehnyt laavun penkille valmiita nuotiopuita. Saatuani tulen syttymään käyn hakemssa lisää puuta vähän matkan päässä olevasta vajasta. Puu on kuivaa, mutta pölkyt ovat sylinvahvuisia, joten ihan kevyesti ne eivät pilkkoudu.

Tervastuli tuoksuu ja laavu suojaa lammelta päin puhaltavalta viimalta.

Halkovajan suunnasta katsottuna laavu piiloutuu melkein kokonaan hankeen.

Vielä on jäljellä matka alas Konttaisen parkkipaikalle. Matkalla poikkean Valtavaaran pohjoisimmalle näköalakukkulalle. Konttainen näyttää olevan ihan lähellä, mutta välissä on Konttaisennoro, jota pitkin Virkkulan maantie kulkee Valtavaaran ja Konttaisen välistä.