Ukolta Pielpajärven erämaakirkolle

Kartassa sen nimi on Ukko, mutta useimmin sitä kai nimitetään Ukonkiveksi. Korkea saari Inarijärven Ukonselällä on yksi Inarin monista nähtävyyksistä. Aikoinaan se on ollut saamelaisten pyhä uhripaikka. Inarin kylältä Ukolle on matkaa yksitoista kilometriä. Kesäaikaan Ukolle liikennöi Inari III-laiva, erikoisennäköinen katamaraanialus.

Kohta Juutuavuonosta lähdettyä alkaa Ukonkivi näkyä kaukana selällä pienenä pisteenä. Noin neljänkymmenen minuutin matkan jälkeen kiinnitymme Ukon laituriin ja rantaudumme saareen. Ukon laelle kiipeämistä helpottamaan on rakennettu puiset portaat. Saaren korkein kohta on noin 35 metriä veden pinnan tasosta.

Laelta avautuvat näkymät joka puolelle läntistä Inarijärveä. Pilvinen sää ei ole paras mahdollinen maisemien kuvaukseen, joten tyydyn vain dokumentoimaan ympäröivän maiseman.

Minulla on reppu pakattuna ja jalassa pitempään kävelyyn soveltuvat kengät. Inari III-laiva pysähtyy tarvittaessa Pielpavuonon laiturissa, josta voi lähteä kävelemään Pielpajärven erämaakirkolle ja sieltä edelleen kirkonkylälle. Mutta on epävarmaa onnistuuko rantautuminen tänään tuulen vuoksi. Pielpavuonon pohjukka on kivikkoinen ja isolla aluksella rantaan meno hankalaa. Vielä Ukon laiturissa laivan kippari ei voi luvata toteutuuko Pielpavuonon pysähdys.

Pysähdys onnistuu ja minun lisäkseni viisi muutakin kulkijaa jää Pielpan laiturille. Nyt on edessä reilun seitsemän kilometrin taival tien varteen.

Hirsikota on hienolla paikalla ihan rantaviivassa. Olisipa mukava jäädä tähän, laitella tulet kaminaan ja katsella ikkunoista järvelle. Ehkä joskus.

Kodan vierellä on suuri siirtolohkare jonka päällä kasvaa parimetrinen mänty. Lohkare on kuin ennuste mitä reitin varrella on odotettavissa.

Kodan seiniä kiertävät penkit ovat sen verran leveät, että saattaisivat riittää makuupaikaksikin.

Polku kuljettaa vaihtelevassa maastossa. On varvukkopohjaista männikköä, pieniä lampia ja suonsilmäkkeitä.  Uutta mielenkiintoista nähtävää on koko kahden ja puolen kilometrin matkan.

Väliin polku on melko kivikkoinen ja on syytä katsella jalkoihin kulkiessa.

Yht'äkkiä eteen tupsahtaa niitty ja lato. Matka sujui joutuisasti ja olen Pielpajärven kirkon edustalla olevalla luonnonniityllä.

Erilaista kukkaloistoa on varmaan koko kesän ajan niityllä. Nyt ovat kukintavuorossa siniset rantatädykkeet. Niitä on paikoin suurina alueina ympäri niittyä. Opastaulussa kerrotaan, että kirkkokenttää on niitetty joka kesä vuodesta 2000 lähtien. Tuloksena on ihana vanhanajan niittymaisema runsaine kasvilajeineen.

Niitty tarjoaa myös hienon makuelämyksen. Enpä muista milloin viimeksi olen saanut maistella mesimarjoja. Heinien keskeltä löytyy runsaasti kypsiä marjoja ja lisää on kypsymässä.

Pielpajärven kirkko on koivujen keskellä niityn pohjoislaidalla.

Portinpielen taulussa kielletään tupakat, kynttilät ja tulenteko. Syrjäinen sijainti on varmaan osaltaan suojellut kirkkoa ilkivallalta. Onhan se selvinnyt vahingoittumattomana Lapin sodastakin.

Kirkko on valmistunut vuonna 1760. Museovirasto on korjannut kirkkoa vuosina 1975-76 ja sen jälkeen sitä on kunnostettu säännöllisesti.

Kun avaan kirkon oven, on vastassa pimeys. Ensimmäiset kuvat otan salamalla ainoana luonnonvalona oviaukosta tuleva valo. Sitten huomaan kirkon ulkoseinän vierellä hyvinkuljetut polut ikkunoiden alle ja haat ikkunaluukkujen alareunassa. Avaan pari ikkunaluukkua ja luonnonvalo valaisee kirkon juuri sopivasti.

Alttarin luona tuoksuu kuiva heinä. Alttariristi on sidottu luonnonkukista ja heinistä.

Saarnastuoli on ainoa värikäs elementti muuten hillitynsävyisessä kirkossa.

Seinähirret ovat kauniisti patinoituneet.

Pielpajärven rannan tuntumassa on päivätupa ja kaksi ruokailukatosta nuotiopaikkoineen.

On nokipannukahvin aika.

Vedenhakumatkalla löydän rannalta kauniin vilukkoryhmän.

Matka jatkuu Pielpajärven itärantaa. Vähän väliä poikkean polulta ihailemaan karuja rantamaisemia tai keräämään mustikoita ja juolukoita suuhun. Tänä kesänä juolukat ovat erityisen maukkaita, melkein parempia kuin mustikat.

Kauniita näkymiä riittää koko ajan polun varrella.

Polun varsi on myös kivijättiläisten maata. Suurten siirtolohkareiden lisäksi on paljon pienempiä kiviä.

Kiven kokoa on vaikea saada kuvattua. Tämäkin järkäle on noin neljä metriä korkea.

Pielpajärven kirkon ja tienvarren lähtöpaikan puolimatkassa on Puntsijärven tulipaikka. Siinä on ollut puolikota, mutta lumi lienee painanut katon alas. Nyt paikalla on vain matala hirsikehikko tulisijan ympärillä ja kattorakenteet ovat rannalla puuta vasten pystyssä. Toistaiseksi Puntsijärvellä ei siis ole tarjolla sateensuojaa.

Loppumatkan polku kulkee paikoin poroaidan viertä ja pari aidan ylitystäkin on mustalla kankaalla verhotusta poroportista.  Polku päättyy Sarviniemen tien varrella olevalle pysäköintipaikalle. Jalan kylälle kulkien tästä olisi matkaa vielä kaksi ja puoli kilometriä tietä pitkin. Minulla on kyyti vastassa parkkipaikalla.