Revontulikauden avaus

Enpä muista koskaan ennen aloittaneeni revontulikautta elokuun puolella, mutta nyt kävi niin kun 27.-28.8. välisenä yönä valvoin kolme tuntia revontulia katsellen. Aloitus olikin oikein hieno; tapahtumia riitti koko ajan ja revontulikoronakin leimahti kaksi kertaa.

Ilman alkuhankaluuksia en selvinnyt, mutta tällä kertaa siitä oli hyötyä. Hiippailin illan hämärtyessä tuttuun paikkaan jokisuistoon rannalle. Siinä jalustaa viritellessä huomasin, että kaukolaukaisin puuttui repusta. Olen niin tottunut kuvaamaan revontulet kaukolaukaisimella, että katsoin parhaimmaksi lähteä hakemaan sitä. Kuunsilta yli järven oli kuitenkin niin hieno, että kuvasin sen ennen lähtöä.

Jo ajomatkalla näin taivaalla revontulisoihtuja. Kaukolaukaisimen noudettuani päätinkin jäädä lähemmäs lintutornille kuvaamaan. Se osoittautuikin hyväksi paikaksi, koska tornista ja sen juurelta on hyvät näkymät joka suuntaan, ja nyt revontulia oli vähän joka puolella. 

Olin ehtinyt viritellä jalustan torniin, kun tornin viereen pysähtyi auto ja sieltä tuli kaksi henkilöä kameroineen. He kuvasivat hetken alhaalla tornin juurella, mutta tulivat kohta myös torniin. Puheesta tunnistin venäläisiksi. Katsoin parhaimmaksi lähteä alas tornista. Kolme henkilöä heiluvassa tornissa ei ole hyvä edellytys revontulien kuvaamiselle. 

Revontulien voimakkuudesta kertoo, että ne näkyivät hyvin kuunvalosta huolimatta. Täysikuu oli ollut vasta viisi päivää aiemmin, joten kuu loisti vielä suurena. 

Harvinaisempaa sinistä väriäkin oli 

Heijastuksia veteen en saanut täydellisenä, koska tornin ympärillä on paljon järviruokoa ja muuta kasvillisuutta. 

Toisaalta revontulet karkasivat ylös taivaankannelle, joten ei ne heijastukset olisi sopineetkaan kuva-alalle. 

Ja sitten aivan yläpuolellani loisti revontulikorona. 

Nyt ei todellakaan tullut aika pitkäksi. Koko ajan taivaalla tapahtui. Oli vaan vaikeuksia päättää mihin suuntaan kameraa osoittaisi. 

Ja vielä toisen kerran korona. Nyt vihreän revontuliverhon kehystämänä. 

Kello 1:35 otin viimeisen kuvan ja aloin pakata reppua. Samaan aikaan revontulet alkoivat hiipua. Istuin vielä hetken tornin alla olevalla laavulla ja söin eväitä, jotka olivat täysin unohtuneet kun olin niin intensiivisesti seurannut taivaan tapahtumia. Venäläiset jäivät vielä torniin kun lähdin ajamaan kotiin. 

Salmijoen kuru

Salmijoen kurulle ja putoukselle vie retkeilypolku Sallatunturista. Matkaa yhteen suuntaan kertyy noin yksitoista kilometriä. Helpommin sinne pääsee kun ajaa kuusi ja puoli kilometriä Sallan liikenneympyrästä Kemijärven suuntaan, siitä saman verran suhteellisen hyväkuntoista metsäautotietä Ruuhenlatvakankaalle, jossa auton voi jättää tienvarren levikkeelle. Sitten jalkautuminen polulle, tai aluksi kapealle hiekkatielle ja 1,3 kilometrin kävely Salmijoen putoukselle. 

Polku mutkittelee hiekkakankaalla, jossa harjujen välissä on syviä suppia. 

Luonnonsuojelualueella on paljon vanhoja kelopuita, sekä maahan kaatuneena että pystyssä. 

Yli-Salmijoki virtaa kurun pohjalla. Se saa vetensä läheiseltä suurelta suolta, joka on vedenjakaja-aluetta. Salmijoen vedet laskevat kohti luodetta, sieltä Käsmäjoen kautta Kemijokeen, mutta toiseen suuntaan vedet lähtevät Oulankajoen latvoilta kohti Venäjää. 

Polku laskeutuu tasaiselle kentälle jokivarteen, jossa on nuotiokehä ja laavu. Salmijoki putoaa kahtena haarana noin kolme metriä korkeassa könkäässä joen ylittävän sillan alapuolella. Joen vesimäärä yllättää. Näin loppukesälläkin vettä riittää joen kummankin haaran putouksiin. 

Joki tekee putouksen kohdalla noin yhdeksänkymmenen asteen mutkan. Takarannan kalliolta näkee putouksen ympäristöineen. Kapeampi haara jää tässä piiloon putouksen keskellä olevan kalliosaaren taakse. 

Toisessa haarassa vesi syöksyy kallioiden välistä kapeaa kourua alas.  

Tässä kosken alin porras. Putouskorkeutta on useassa portaassa arviolta noin viisi metriä koko kosken matkalla. 

Salmijoen kurun polku on helppo päiväretkikohde. Siihen voisi yhdistää myös käynnin parin kilometrin päässä olevalle Kalliojärvelle ja päivätuvalle. Tällä käyntikerralla emme sinne vielä ehtineet. 

Tietoa Salmijoen putouksesta Suomen vesiputoukset-sivustolla

Sotkan ämmin polku ja muutakin Sallasta

Etelä-Sallan retkikohteet ovat jääneet paljolti käymättä, koska aina on ollut hoppu pohjoisemmaksi, Tuntsan erämaan laitamille. Nyt varattiin aikaa sekä meno- että paluumatkalle, joten kävimme kulkemassa Sotkan ämmin polun ja katsomassa Salmijoen kurua. Jälkimmäisestä teen oman postauksen myöhemmin. 

Opasteet Sotkan ämmin polun alkuun ovat vähän hakusessa, mutta Sallatunturin tupien pihasta, kelkkareitin viereltä löytyy lupaavannäköinen lautapolku suon yli. Suon laidalla on vanha tulipaikka ja vierellä tämä uusi, samalla mallilla tehty kuin Kaunisharjun näköalapaikan laavu Kuusamo-Salla tien varrella. 

Laavun luota alkaakin polku merkittynä sinisillä neliöillä. Poikkeamme reitiltä puolen kilometrin piston vasemmalle Sotkan ämmin lähteelle. Erikoista, että Sotkan ämmin polku ei suoraan vie sinne. Matkalla ylitetään runsaana virtaileva Hangasjoki. 

Kostea niitty latoineen muistuttaa menneiden aikojen heinänkorjuusta. 

Lähde on niityn laidalla jyrkästi kohoavan harjun juurella. Vesi pulppuaa kahdesta eri paikasta ja saa aikaan jatkuvasti muuttuvat pyörteet veden pinnalla. 

Juomakauhakin on lähteen reunalla. Ja on kestävää laatua kun on teräksestä. 

Sotkan ämmin polku ylittää monin paikoin soita ja kosteikoita. Arvelen, että koko kolmen kilomerin matkasta lähes puolet on tällaista lautapolkua. 

Ämmin polun laavu on pienen nimettömän lammen rannalla. 

Pimeinä syysiltoina voisi laavulla istuen katsella vaikka revontulia. Tästä polku jatkuu harjanteiden ja suolaikkujen vuorotellessa takaisin lähtöpaikkaan. 

Kahdeksankymmentä kilometriä pohjoisempana, Naruskajokivarressa kuukkelit tulevat heti katselemaan olisiko heille tarjoilua. 

Elokuun lopulla illat ovat pimeitä jo pohjoisessakin, vaikka päivä onkin vielä vähän pitempi kuin Etelä-Suomessa. Hyvä syy sytytellä kynttilät tupaa valaisemaan. 

Täydenkuun aika oli ollut edellisenä päivänä, mutta melko täydellisen kokoisena se vielä nousi vuorokautta myöhemmin.  

Aamulla mittari näyttää kahta lämpöastetta ja Suoltioiva on peittynyt sumuun. Auringon noususuunta on muuttunut paljon sitten viime käynnin. Silloin nouseva aurinko näkyi joen suuntaisesti, nyt auringonnousu jää piiloon harjun ja metsän taakse. Lähden kuitenkin joelle veneellä. Jospa sumun seasta vähän vilahtaisi valoa. 

Sumu on vain ohuena kerroksena joen yllä. Sininen taivas erottuu vähän sumun seasta, samoin auringonnousun punerrus. 

Kun aurinko on kohonnut metsänreunan tasolle, alkaa valo sädehtiä sumun läpi nuotiotulen tavoin. 

Alavirran puolella on vähemmän sumua. Suoltioiva loistaa kullanhohtoisena rantakuusikon takaa. 

Hieman on käynyt pakkasen puolella, koska pitkospuiden välistä pilkistävät hillan lehdet ovat saaneet huurrereunat. 

Päivän retkikohteena on Pirunkirkko. Se on helposti saavutettavissa oleva kohde, koska on vain 600 metrin kävelymatkan päässä Tuntsantieltä. Polku on UKK-reittiä. Pirunkirkon ohi se jatkaa kohti Kuskoivaa ja Nuolusoivaa, toiseen suuntaan polku menee Murhahaaran autiotuvalle ja sieltä edelleen Tulppioon Savukosken puolelle. 

Siihen on eräskin kivi kasaantunut jääkauden jäljiltä Auerma-aavan reunalle. Arviolta noin kahdeksan hehtaarin alueella on kiveä kiven vieressä. Lähempää tarkasteltuna kivistä löytyy erikoisia muotoja ja kuvioita. 

Pirunkirkon korkeimmat kalliot ovat noin 20 metriä suon pinnasta. Sieltä on hyvät näkymät Auerma-aavalle ja vaaroille sen takana. 

Elokuun viimeisellä täydellä viikolla ei ruskavärejä vielä paljon ollut. Suon pajuissa oli kaunista punaväriä ja keltaistakin. 

Vaivaiskoivutkin olivat vielä enimmäkseen vihreitä. Tässä yksi poikkeus. 

Seuraavassa postauksessa kerron Salmijoen kurusta.