maanantai 12. helmikuuta 2018

Tykkytalvi

Tänä talvena pohjoisen vaarojen lakimetsät ovat paksun tykkykuorman peitossa. Moneen vuoteen puissa ei ole ollut niin paljon tykkylunta kuin nyt.

Tykkyä muodostuu kun ilma on kosteaa ja on lämpötila pakkasen puolella. Syntyy alijäähtynyttä vesi- tai tihkusadetta, jolloin puun oksille osuva vesi jäätyy kovaksi jääksi. Jään, huurteen ja lumen kertymästä muodostuu tykkylunta.

Tykkyä syntyy korkeilla alueilla kun alhaalta tulevan ilman kosteus jäähtyy ja nousee rinteitä ylöspäin. Korkealla vaarojen rinteillä on tykkypuita, mutta paksu lumikerros puissa ei aina ole tykkyä. Esimerksi Kainuussa vuodenvaihteessa puita katkonut lumi ei ollut tykkylunta, vaan ihan tavallista märkää lunta.

Kun tykkyä on paljon, sitä kertyy puuhun niin, että puulajia on hankala tunnistaa, toki tykkykuusen tunnistaa sen kynttilämäisestä kasvutavasta.

Kuusamossa on vara valita kun haluaa tykkyjä katsomaan. Rukaltakin löytyy laskettelurinteiden välistä tykkymetsää, mutta Rukan viereiset Valtavaara, Konttainen ja Pyhävaara ovat luonnonsuojelualueita, joissa on alarinteillä tykkymetsää ja vaarojen laella matalampia, mielikuvituksellisen näköisiä patsaita. Tykkyretkeni aurinkoisessa pakkassäässä suuntautui Pyhävaaralle.

Suo Pyhävaaran rinteessä tykkykuusten ympäröimänä.


Aurinko tulee esiin juuri sillä hetkellä kun ehdin pienelle näköalakielekkeelle.




Vastakkaisella taivaanrannalla on vielä ruskoa.




Vaikka aurinko on jo noussut, niin kuu viipyy vielä lännen puolen taivaalla.


Pyhävaaran korkeimmalla laella puut kumartavat syvään.


Tykkypuista muovautuu mielikuvituksellisen näköisiä hahmoja, kuten tämä nainen burkhassa.


Pitkä pipopää ja muita tykkypatsaita.


Tässä näen pienen pitkätukkaisen tytön.





Löydän leveähelmaisen tykkykuusen juurelta suojaisen ja aurinkoisen paikan teetauon ajaksi. Kun otan sukset jalasta, jalat uppoaa syvälle lumeen. Tallaan lunta vähän lisää ja syntyy suojainen pesä johon istun evästelemään.




Helmikuun aurinko nousee jo korkealle ja valon väri on keskipäivällä valkoisempaa kuin sydäntalven lyhyinä päivinä.


Alempana vaaran rinteellä on hyvä hiihdellä tuulensuojassa. Metsä on puistomaista, puiden välissä on hyvin tilaa, toisin kuin eteläsuomalaisissa tiheiköissä.


Pakkasilmassa on jääkiteitä. Kun ne sattuvat sopivasti auringon ja katsojan väliin, on nähtävänä kidepilari.






Auringon alkaessa painua taivaanrannalle, valon väri muuttuu taas punertavaksi.








Posion ja Kuusamon rajalla, noin 25 kilometriä lounaaseen, on tuulimyllyjä. Aurinko laskee nyt juuri tuulimyllyjen kohdalle.

torstai 8. helmikuuta 2018

Käylänkoskella

On yhtä kylmää kuin edellisaamunakin, eli -29 astetta, kun lähden ensimmäistä kertaa tänä talvena Käylänkosken auringonnousua katsomaan. Otan mukaan lumikengät, koska aikomus on nähdä jokimaisema takarannan puolelta ja siellä on vähemmän kuljettu. Kylän puoleisella rannalla ei lumikenkiä tarvita, Käylänkoski on suosittu paikka ympäri vuoden, joten polut ovat hyvin tallattuja.

Käylänkosken alaosa sillalta alavirtaan on luode-kaakkoissuuntainen. Keskitalven aikaan nouseva aurinko ei pääse valaisemaan jokiuomaa. Vasta helmikuussa, parhaimmillaan kuun loppupuolella auringon noususuunta on kääntynyt niin, että aamuaurinko alkaa valaista koskea uoman suuntaisesti.

Auringonnousuun on vielä aikaa, mutta taivaanranta hehkuu jo kullankeltaista valoa.


Käylänkosken takaranta on jyrkempi ja runsas puusto peittää näkymiä koskelle, mutta puiden välissä on kurkistuspaikkoja, josta näkee hyvin kosken toiselle rannalle. Kauan käyttämättömänä ollut punainen mökki kalanviljelylaitoksen vieressä sai viime kesänä uutta elämää kun siinä toimi kesäkahvila.




Kuljen jokitörmää ylävirran suuntaan kun yht'äkkiä alkaa kuulua kimeää piipitystä. Menee hetki aikaa, ennen kuin muistan mikä tuon äänen aiheuttaa. Vuosia sitten kohtasin melontaretkellä saukonpoikasen, joka piipitti koko ajan uidessaan. Nyt samanlainen ääni kuuluu jostain läheltä. Kuljen ääntä kohti ja kohta näkyy puiden oksien välistä vastarannalla kaksi saukkoa. Ja tietysti ulottuvampi objektiivini on repussa. Sillä välin kun olen saanut pitemmän objektiivin kameraan, ovat saukot kulkeneet jäätä pitkin kauemmas ja toinen on jo piilossa lumipenkan takana. Kohta toinenkin piiloutuu ja sen jälkeen niitä ei enää näy.


Aurinko on noussut ja ensimmäiset säteet hipovat puiden latvoja.


Aurinkoa ei kuitenkaan vielä näy, mutta pian se ehtii koivunlatvojen yläpuolelle.








Samaan aikaan kun aurinko tulee esiin, lisääntyy pakkasusva joen yllä. Paikoin usvaa on niin paljon, että vastarantaa ei näy.




Kuljen edestakaisin jokirantaa ihaillen ympäröivää kylmää kauneutta. Hennoilla koivunoksilla huurre pysyy vain kovalla pakkasella ja tyynellä säällä.










Kun valonsäteet suodattuvat sopivasta suunnasta sumupilven ja puiden oksien läpi, syntyy vaikuttava valoviuhka.












Haalarikansaa, eli bussilastillinen turisteja on tullut talvimaisemaa ihmettelemään. Jos kyseessä on ensikosketus talviseen luontoon, niin nyt olosuhteet on kohdallaan pakkasta myöten.



keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Pakkasaamu koskella

Helmikuun alussa huomaa jo selvästi päivän pitenemisen ja valon lisääntymisen. Päivän pituus on jo yli seitsemän tuntia ja joka vuorokausi se pitenee seitsemän minuuttia lisää. Ei taida olla sattumaa, että Valon päivä on helmikuun 3. päivä.

Olen koko sydäntalven odottanut näkeväni selkeän pakkasaamun auringonnousun koskella. Näköhavaintoja auringosta on ollutkin, mutta usemmiten juuri auringonnousun aikaan taivaanrannalla on ollut pilviä. Nyt oli luvassa pilvetön taivas, joten hiihtelin jokirantaa paikkaan josta odotin auringon nousevan. Talvella kylmyys ja kauneus kulkevat käsi kädessä, niin myös nyt. Koskella oli pakkasta 29 astetta. Kylmyydestä ei ollut muuta haittaa kuin silmälasien jäätyminen. En ole vielä keksinyt keinoa miten sen saisi estettyä. Vaikka hiihtäessä lasit pysyisivätkin sulana, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun kumartuu ottamaan kameraa esiin, lasit huurtuvat ja jäätyvät samantien.

Kuvauskaluston kanssa pakkasella ei ole ollut ongelmia. Kylmintä oli muutama vuosi sitten kun kuvasin Käylänkoskella 36 asteen pakkasessa. Siksi olikin ikävä yllätys, kun juuri nousevan auringon alkaessa levittää säteitään metsänrajan takaa kamera ilmoitti korttivirheestä. Olen kuvannut digikameroilla lähes kaksikymmentä vuotta ja korttivirheitä on ollut vain muutaman kerran. Nyt ei tietenkään ollut varakorttia mukana. Mitäpä siinä voisi tehdä, virta pois kamerasta, kortti pois, akku irti ja kortti ja akku uudelleen kiinni. Virta kameraan ja taas näytössä teksti "card error".

Vilkulin taivaalle, jossa valonsäteet nousivat upeana viuhkana taivaalle ja manasin mielessäni, että nyt jäi talven hienoin auringonnousu kuvaamatta. Vielä kerran otin kortin kamerasta ja pyyhin sitä mikrokuituliinalla. Se auttoi, korttivirheilmoitusta ei tullut enää. Mitä tästä opin, no ainakin sen, että varakortti pitää olla aina mukana.








Kullankeltainen aurinko ja punaiset pakkasusvapilvet, tätä odotin ja toivoin.








Kun aurinko oli noussut ylemmäs, sen valo löysi rantapuiden latvat.







Ilmavirta liikuttaa pakkasusvaa joen yllä ja maiseman väritys vaihtuu koko ajan riippuen siitä miten paljon valoa pääsee suodattumaan usvapilven läpi.




Tunnelmahetken taustamusiikista vastasi koskikara. Saukkoja ei näkynyt tällä kertaa.










Pakkasusvan liikkeet näki parhaiten kauempaa. Joen vesi on lämpimämpää kuin ilma, siitä syntyy usvaa, jota rannoilta hohkava kolmikymmenasteinen pakkasilma työntää ylöspäin.


Kiveskosken rannoilta pääsee helposti ihailemaan talvisen jokiluonnon kauneutta. Molemmin puolin siltaa on auratut parkkialueet ja varsinkin itärannan ylävirtaan menevää polkua on yleensä kuljettu niin paljon, että sitä voi kävellä läpi talven ilman lumikenkiä tai suksia.