Oravista Linnansaareen

Rantasalmella asuessamme kävimme usein Linnansaaren luistelureitillä. Rantasalmen Järvisydämestä yli Haukiveden Oraviin kulkeva kahdeksantoista kilometrin luistelubaana on Suomen pisin retkiluistelureitti. Eilen käytiin pitkästä aikaa Linnansaaressa. Tällä kertaa kulkuvälineenä oli Kickspark-potkukelkat ja lähtöpaikkana Haukiveden itärannan Oravi.

Toiveenani oli päästä liikkeelle mahdollisimman aikaisin. Olimme siis hyvissä ajoin matkalla kohti Oravia. Tappuvirran lossi katkaisee matkanteon hetkeksi. Lossia odotellessa kuvasin lännen taivaan sinipunan ja idän taivaan oranssin sävyt.

Saimaa Holidayn henkilökunta oli ystävällisesti järjestänyt yhden potkukelkan ja reittiliput meitä odottamaan. Oravin yhdistetty kyläkauppa- hotellirecption- välinevuokraus kun aukeisi vasta yhdeksältä, mutta lähdimme reitille jo kello kahdeksan jälkeen. Toisen potkukelkan toin mukanani. Lyhytjalaksisen Kickspark-kelkan saa hyvin sopimaan autoon.

Auringon noustessa pakkasta oli kaksitoista astetta ja pohjoisen puolelta tuuli jonkin verran.

Luistelureitin huoltaja oli lähtenyt liikkeelle varhain ja oli jo tulossa Linnansaaren suunnasta.

Tämän parempaa keliä jäälläkulkjalle ei voi ollakaan. Ihana aurinko ja alla tasaiseksi hiottu jäätie.

Tämä ei ole vettä, vaan kahden pakkasyön jäädyttämä jääväylä.

Kartta kertoo minkälaisissa maisemissa reitti kulkee.

Suojaisen lahden kallioinen eteläranta on lumeton.

Sammakkonimen leirialue odottaa kulkijoita viivähtämään tulilla.

Lahden pohjukassa näkyy Linnansaaren torpan pihapiiri.

Taustalla näkyvässä punaisessa tuvassa on lettukahvila auki klo 11-15 välisenä aikana.

Kickspark kulkee.

Koska olimme niin aikaisin liikkeellä, oli reitillä aika hiljaista. Vasta paluumatkalla alkoi luistelijoita tulla vastaan. Taustalla kohovan, korkean kalliosaaren nimi on osuvasti Satulat.

Saimaa Holiday vuokraa luistelu- ja kelkkailuvälineitä reitin molemmissa päissä. Esimerkiksi potkukelkan ja reittilipun yhteishinta yhdelle päivälle on 16,50 euroa. Ei paha, jos vertaa vaikka lasketteluvälineiden vuokrahintoihin. Linnansaareen pääsee myös hiihtäen.


Tappuvirran lossi.

Pakkasta ja aurinkoa

Olen hyvissä ajoin ennen auringonnousua jäällä. Muutaman päivän ajan jatkunut, vuodenaikaan nähden lämmin sää on yön aikaan muuttunut liki kymmenen asteen pakkaseksi. Nyt on hyvä kävellä jäällä. Lumi on paikoin sulanut kokonaan ja lumiset kohdatkin ovat kovettuneet hyvin kuljettaviksi. Suksillakin olisi ollut mukava mennä, mutta säälin niiden pohjia.

Etelänpuolen kalliorannoilla on todella vähän lunta. Kyllä 6-7 asteen lämpötila vaikuttaa nopeasti. Tuntuu vain vähän aikaiselta tässä vaiheessa tuo lumen häviäminen, ollaanhan vasta helmikuun puolivälissä.

Etelän taivaalla punertaa jo.

Kuu on kutistunut jo puolikkaastakin pienemmäksi. Sentään sain sen näkymään kuvasssa. Järjestelmäkamera on kennon puhdistuksessa ja kuvailen nyt pikku pokkarillani.

Sieltä se nousee. Monta viikkoa on ehtinyt kulua siitä kun viimeksi olen nähnyt auringonnousun.

Jääkansi repeilee kivien ympärillä. Kun seison ihan kiven vieressä, alkaa jää rutista ja paukkua.

Kiven viereltä löytyy hauskannäköistä kuvioitua jäätä. Se näyttää ihan pesusieneltä.

On varmaan toiveajattelua, mutta ehkä aurinko lämmittää jo vähän. No, jos ei muuta, niin sen näkeminen ainakin piristää.

Positiivista virettä on myös auringonlaskuissa. Lyhyen päivän aikaan, joulu-tammikuulla, aurinko painuu viereisen niemen taakse. Nyt päivä on pidentynyt jo niin paljon, että voi katsella iltataivaan värejä ikkunasta.

Hiihdon juhlaa ja...tuskaa

Toissapäivänä pääsin ensimmäistä kertaa hiihtämään Kuopiossa. Olen melko tuore kuopiolainen, puolitoista vuotta sitten muuttanut. Viime talvena toin sukset viisi kertaa Kuusamosta Kuopioon, enkä kertaakaan päässyt hiihtämään kun ei ollut lunta. Tänä talvena on lunta, yllättävästi liikaa! Tammikuun alkupuolella Kuopiossa ei ollut latuja, koska lumen painosta hiihtoladuille oli kaatunut puita, joten hiihtäminen jyrkissä rinteissä ei ollut turvallista. Niinpä hiihtelin umpihangessa karvapohjasuksillani (liukulumikengillä).

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa oikealle ladulle. Kun koko alkutalven olen kulkenut umpihankea hokeilla, tuntui konelatu todella luistavalta ja sukset kevyiltä. Pirtin ja Savolannimen ladut olivat hyvässä kunnossa ja sää oli juuri sopiva pitopohjasukselle. Suksi luisti, mutta ei lipsunut. Tosin, aiottuun hiihtolenkkiin tuli neljä kilometriä lisää, kun en huomannut kääntyä oikeassa risteyksessä. Täällä ei liiemmin harrasteta latuopastusta.

Hyvästä kokemuksesta rohkaistuneena suunnittelin tänään hiihtoa Jynkästä Neulaniemeen. Katsoin ajantasaisesta latukartasta, että reitti on kunnostettu. Ihan kotoa asti en lähtenyt liikkeelle, koska järveä ylittäviä latuja ei vielä ole merkitty latukarttaan kunnostetuiksi.

Etsin latua Leväsenlammen itäpäässä. Olin katsonut ilmeisesti ladun sijainnin väärin. Ladun sijasta lammen rantaa kulkikin kävelypolku. No, eipä tämä ole ongelma, ajattelen. Laitan sukset jalkaan ja hiihdän kävelytietä kunnes tulen ladulle. Hiidän pari vetoa ja sukset juuttuvat lumeen. Yön aikana on satanut viitisen senttiä uutta lunta ja sää lauhtunut lähelle nollaa. Lumi tarraa kiinni pitopohjaan. Ei auta kuin ottaa sukset jalasta ja puhdistaa pohjat. Jatkan matkaa suksia kantaen.

Noin kilometrin rantaa kuljettua tulen purolle, jonka yli johtaa silta. Puron takaa löydän hiihtoladun.

Latukone oli juuri kulkenut, joten sukset jalkaan ja menoksi. Lumi ei tartu suksenpohjiin ja meno on vauhdikasta. Mutkan takana kohtaan Kuopion talviurheilulajien alakulttuurin edustajan, latukävelijän. Tämä lukutaidoton ulkoilija taivaltaa reippaasti keskellä väylää ilman pienintäkään epäröintiä, hmm...

Kun tulen Leväsentielle, otan sukset jalasta ja tähyilen missä latu jatkuu. Oletan, että on kuljettava palvelukeskuksen ohi lähelle moottoritietä, jossa kartan mukaan ladun pitäisi kulkea, eli jatkan matkaa sukset kainalossa. Palvelukeskuksen takaa yhytän taas ladun. Hiihdon hurma ei kestä pitkään. Kolmensadan metrin päässä latu painuu tunneliin ja tunnelin jälkeen edessä on luminen, kunnostamaton latu. Jo ensimmäisillä vedoilla lumi on tarraa suksien pohjiin. Taas sukset pois jalasta ja pohjien puhdistus. Yritän vielä jatkaa, mutta totean tilanteen toivottomuuden muutaman sadan metrin jälkeen. Matkaa Neulaniemen luultavasti kunnostetulle ladulle on vielä kilometri, mutta näillä suksilla ei sinne ehdi tänä päivänä. On viisainta kääntyä takaisin.

Paluumatkalla löydän paikan, josta latu olisi jatkunut Leväsentien ylityksen jälkeen. Olisi vaan pitänyt kulkea parikymmentä metriä vasempaan jalkakäytävää pitkin.  No, ensi kerralla sitten.
Leväsenlammen viertä kulkevalle ladulle on ilmestynyt lisää latukävelijöiden jälkiä. Taitaa olla tämän kaupunginosan asukkaiden harrastus.

Latu päättyy jalkakäytävälle Rauhalahden tien varteen. Leväsenlammesta tuleva Myllypuro laskee tässä alapuoliseen Kivilampeen. Taas joudun ihmettelemään, miten pääsisin myllyn alapuolella näkyvälle ladulle. Oikealle vai vasemmalle jalkakäytävää, ei voi tietää. Lähden Rauhalahden suuntaan ja lopulta kahlaan vähän hangessa päästäkseni ladulle.

Latu risteää taas. Vasempaan on 200 metriä Koulunotkoon ja oikealle 600 meträ Leväselle. Valitsen Leväsen, koska olen kypsynyt suksien kantamiseen ja haluan palata lähtöpaikkaani. Viidenkymmenen metrin jälkeen latu päätyy taas jalkakäytävälle. Loppumatkan kannan suksia.

Kotiin palattua mittailen kulkemaani reittiä. Hiihtoa tuli noin kolme ja puoli kilometriä, josta puoli kilometriä lumiklöntit suksen pohjissa tallustaen, ja kävelyä kolme kilometriä suksia kantaen. Sen lisäksi puhdistin lunta suksen pohjista viisi kertaa. Nyt ei oikein sujunut, mutta mieltä piristi auringon ilmaantuminen monen pilvisen viikon jälkeen.

Tuulessa Valkeaisenvaaralla

Lumikenkäretkellä yritin väistellä viimaa valitsemalla suojaisen reitin Valkeaisenvaaralle. Kun pakkasta on seitsemäntoista ja tuulta 5-6 metriä sekunnissa, on kylmän vaikutus liki 30 astetta. Vaatetuksena kokeilin yhdistelmää urheilukerrasto, thermotakki ja kevytuntuvatakki. Se oli sopiva tähän keliin, untuvatakin päällyskangas on sen verran tiukkaa, että ei tuule läpi.

Monta päivää myllertänyt talvimyrsky on pudottanut lumia, oksia ja roskaa puista. Kun on tuullut koko ajan pohjois-koillisesta, niin vaaran suojaisen puolen puut ovat edelleen lumenpeittämät, mutta tuulen puolella puut ovat lähes paljaat ja maassa puiden juurella roskaa.

Lähestyessäni Valkeaisenvaaran kalliohyllyä alkaa viima tuntua. Tuuli pääsee tuivertamaan männynrunkojen välistä. Lumesta on muodostunut paikoin lähes metrin korkuisia laineita. Pilvisellä ilmalla niitä ei tahdo huomata, vaan vasta sitten kun lumikenkäsuksi tökkää tiukkaan lumiaaltoon.

Valtavaara takana pilven peitossa

Lumi on pudonnut puista vaaran tuulisella laidalla

Puolen päivän aikaan taivas pikkuisen rakoilee ja kappale sinitaivasta näkyy hetken. Tätä ilmiötä ei ole nähty puoleentoista viikkoon.

Pohjoisen puolen näköalakalliolta on kaatunut suuri mänty sitten viime syksyn käynnin. Vain latva erottuu hangen keskeltä.

Vaikka lunta on paljon, niin se ei upota liukulumikenkää kuin kymmenisen senttiä. Tuiskulumi on tiivistä ja kantavaa.

Valkeaisenvaaralla on suojaisia notkelmia joihin tuuli ei yllä.

Olin aamulenkillä nähnyt suolla palokärjen ja Valkeaisenvaaran päällä näen jäniksen. Paluumatkalla kurun yläpuolella liitelee kaksi suurta tummaa lintua. Ne ovat sen verran kaukana, että en tunnista lentäjiä. Taitavia liitäjiä ne ovat.

Käyn vielä kurun vastapäisellä rinteellä kuvaamassa Valkeaisenvaaran kalliohyllyä alempaa. Kallion reuna on yhdestä kohti ulkoneva. Juuri tuossa kohti kallion laella on halkeama. Olisi se aikamoinen jysäys jos pala kalliota irtoaisi. Vuosituhansien aikana kiveä on murtunutkin. Lumen peittämä rinne puiden alapuolella on suurikokoista kivirakkaa.

Valkeaisenvaaralle pääsee Valkeisrinteen tieltä Rukan hiihtostadionin 10 km latupohjaa (ei kunnostettu).