torstai 23. maaliskuuta 2017

Hiljaisuusko ylellisyyttä?

Luin äskettäin Kaarina Davisin Toisennäkijän päiväkirjan. Siinä sanottiin, että maailmassa ei ole enää paljon paikkoja, jossa olisi hiljaista. Sellaista hiljaisuutta, että ei kuulu yhtään ihmisen aiheuttamaa ääntä viiteentoista minuuttiin. Jäin miettimään onko tosiaan niin. Kuljen lähes päivittäin paikoissa, joissa on hiljaista, pitempäänkin kuin tuo mainittu 15 minuuttia. Mutta kun lähemmin ajattelee, niin kaupungeissa asuville ihmisen aiheuttamat äänet ovat hyvinkin todellisuutta.

Toistaiseksi hiljaisuuden paikkoja on kaupunkien lähelläkin, vaikkapa kotikaupunkini Kuopion Neulaniemi. Kun lähtee polulle moottoritien tuntumasta, korvissa surisee liikenteen pauhu. Muutaman sadan metrin jälkeen sankka kuusikko sulkee äänet ja vastassa on metsän hiljaisuus. Tämä toteutuu erityisesti aikaisin aamulla. Saattaa olla viime hetket nauttia Neulanimen hiljaisuudesta, kun sinne rakennetaan asuntoalue lähivuosina.

Kauempana kaupungeista löytää varmemmin hiljaisuuden paikkoja. Pari päivää sitten istuin aamuhetkeä tulilla Sorsaveden Laajalahden laavulla. Hiljaisuudessa saattoi kuulla järven takaa teerien pulputuksen. Kohta lähimetsästä alkoi kuulua palokärjen rummutus, johon vastakkaisella suunnalla ollut palokärki vastasi. Siinä ne täristelivät vuorotellen. Nuotion jo hiipuessa kuulin siiveniskujen äänen. Vilkuilin taivaalle, mutta mitään ei näkynyt. Kohta puunlatvojen yläpuolelta lensi korppi. Korpin siiveniskut kuuluivat parinsadan metrin päästä kun muuten oli hiljaista.




Tulistelun jälkeen kävelin lumikengillä metsässä. Muitakin kulkijoita oli ollut. Vaikeakulkuinen, kivikkoinen tiheikkö oli ollut hirvien ruokailu- ja oleskelupaikka. Löysin metsän kätköistä suuren siirtolohkareen, jonka vierellä oli pieni, tasakattoinen lippaluola.










Viime yönä Savon taivaalla näkyi hento revontulivyö. Ehkä revontuliakin suurempi elämys tällä kertaa oli kuunnella joutsenten laulua yön pimeydessä. Vaikka joutsenia ei näkynyt, äänestä saattoi kuulla, että ne lensivät, koska lentoääni on erilainen. Maahan laskeuduttaan alkoi kuulua toisenlaiset, kaakattavat äänet.






Vielä yksi hiljaisuuden paikka. Vaikka ollaan ihan kaupungin liepeillä, aamuisin rannoilla on rauhallista. Tänä aamuna jäällä ei ollut muita. Seurasin auringonnousua täydellisessä hiljaisuudessa.









Luonnonsuojeluliiton ex-puheenjohtaja Risto Sulkava kirjoittaa Suomen Luonto-lehdessä näin:

Suomen syrjäseudut alkavat olla maailman viimeisiä hiljaisuuden keitaita. Säännöllisesti niille myös halutaan jotakin pörisevää ja möykkäävää toimintaa. Toistaiseksi ei näy juurikaan merkkejä hiljaisuuden arvon ymmärtämisestä. Voisiko hiljaisuuden tuotteistaa hiljaiseen toimintaan? Siis markkinavaltiksi, jossa hiljaisuus säilyisi matkailijavirrasta ja heidän tekemisistään huolimatta? Ainakaan se ei onnistu, jos emme itse opi arvostamaan hiljaisuutta?

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Karvapohjilla Tuomivaaraan x 3

Aurinko paistaa ja hanki kimmeltää. Olemme lähteneet nousemaan Kittilä-Raattama-tien varrelta kohti Tuomivaaraa. Tuomivaara on sopiva lähiretkikohde karvapohjasuksilla etenevälle kolmen sukupolven joukkueellemme. Alhaalla koivikossa noin 80-senttinen hanki upotti parikymmentä senttiä suksen alla, ylempänä hanki on hieman tiiviimpää ja kantaa paremmin.



Tuomivaaran korkein kohta nousee noin 90 metriä ympäristöstään. Itärinteeltä näkyy Ounasjoki ja Raattaman tie. Suuret suot, lappilaisittain jängät ja vuomat, ympäröivät vaaraa joka puolelta.


Kun on nuori ja notkea, voi heittäytyä hankeen ihan vaan huvikseen. Kuvaa katsellessa tekisi mieli kääntää kuva pystyasentoon.


Ilman suksia upottavassa lumessa ei pääsisi kovin pitkälle. Näillä korkeuksilla ei vielä ole ollut suojasäitä, jotka olisivat tiivistäneet lumikerrosta.


Vaaran etelä- ja länsirinteille paistaa lämpimästi. Näköaloja riittää laajalle, alkaen Kumputunturista päättyen Pallaksen tunturijonoon.


Noin kahdenkymmenen kilometrin päässä, vuomien takana, on Levitunturi.


Suoraan lännessä kohoavat Keimiö- Sammal- ja Lommoltunturi.




Seurueemme hyväkuntoisin laskee mäkeä useita kertoja. Minä ja joukkueemme nuorimmainen tyydymme skinnailemaan ylärinteessä.


Kaatuneen puun rungolla on hyvä istua, nauttia auringon lämmöstä ja eväistä.






Vanha mänty vaaran alarinteellä on säilyttänyt paksun lumikerroksen vahvojen oksiensa päällä.

Ja lopuksi on edessä pitkä, ei kovinkaan vauhdikas lasku, takaisin tien varteen.



keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Linturetkiä, taidetta ja taivaantulia

Pitkän viikonlopun sukulaisvierailulle Kittilässä oli asetettu monenlaisia toiveita. Jo yhtenä päivänä toiveista toteutui monta. Olen kauan halunnut käydä katsomassa Kutunivan talvehtivia joutsenia. Toinen lintuihin liittyvä toive oli nähdä Äkäsmyllyn taviokuurnat. Kolmas toive oli päästä vihdoinkin vierailemaan Särestössä, Reidar Särestöniemen taidegalleriassa ja taiteilijakodissa. Iltayön revontulet kruunasivat monipuolisten tapahtumien päivän.

Kutuniva on pieni sulapaikka Jerisjoen suulla, Muonio-Raattama-tien varrella. Kutunivalla on jo vuosien ajan talvehtinut useita joutsenia. Nyt paikalla oli kolme joutsenta. Ensimmäinen kohtaaminen joutsenien kanssa ihmetytti. Kun joutsen yleensä ihmisen havaitessaan siirtyy kauemmas, niin nämä päinvastoin alkoivat vähän kerrassaan tulla lähemmäs kuvaajaa. Ne ovat varmaan tottuneet rannalla seisojiin, ehkä ne ovat tottuneet samaan ruokaakin kävijöiltä.


Nyt oli menossa pesut ja puhdistautumiset. Yksi joutsen sukelsi kaula pitkällä vartaloaan keikuttaen. Sen jälkeen se aloitti höyhenpuvun sukimisen.






Koskikarojakin oli paikalla muutama. Laulu kaikui kauniina.













Se oli mukava kohtaaminen. Joutsenet touhuilivat omiaan, eikä rannan yleisö näyttänyt niitä häiritsevän.


Aamupäivä oli pilvinen. Vain pieni selkeä kaistale oli nähtävissä taivaalla Jerisjärven yläpuolella.


Äkäsmyllyn pihapiirin rakennukset ovat paksun lumikerroksen peittämiä. Jokivarren pienen ladon katolla on varmaan 70 senttiä lunta.


Virittelemme laavun tulisijaan makkaranpaistotulet ja kaivoimme eväsleivät esiin. Se oli merkki myllypihan ympäristön linnuille. Kohta paikalla olivat lapintiaiset ja kuukkelit. Ripottelin hangelle murskattua pähkinää. Lapintiaiset alkoivat kuljettaa niitä kätköihinsä. Jostain syystä kuukkelit eivät vaikuttaneet kovin kiinnostuneilta tarjoilua kohtaan. Ovat varmaan tottuneet saamaan jotain parempaa.








Myllykahvion ruokinnalta tapasimme taviokuurnapariskunnan. Ne olivat huomattavasti arempia. Ehdin saada pari epäterävää kuvaa koiraslinnusta ja yhden vielä epäterävämmän naaraslinnusta, mutta sitten ne lensivät lähimetsään eivätkä enää palanneet.


Iltapäivällä selkeni. Ajelimme sivuteitä Kaukosen kylään, josta käännyimme Särestön tielle. Toistakymmentä kilometriä kapeaa sivuteitä ja olimme perillä Ounasjokirannassa, Reidar Särestöniemen kotitanhuvilla. Museoalue on idyllinen paikka, kaukana kaikesta. Alueella on vanhan Särestön pihapiiri, kahvilarakennus, galleria ja siitä noin 200 metrin päässä, vaaran rinteessä ateljeerakennus.

Galleria on valmistunut vuonna 1972.


Gallerian sisätilan tunnelmaa. Suuret, värikkäät maalaukset ovat tässä ympäristössä kotonaan.


Leveät puuportaat vievät yläkertaan, josta avautuu hätkähdyttävä näky. En osannut odottaa näkeväni uima-allasta tässä ympäristössä. Uima-altaan lisäksi toisessa kerroksessa on sauna.


Gallerian vieressä ollut asuin- ja ateljeerakennus on tuhoutunut tulipalossa vuonna 1977. Uusi ateljee ja asunto on rakennettu kauemmas muista rakennuksista. Se on valmistunut vuonna 1978, eli Reidar ehti asua uudessa talossaan vain kolme vuotta, koska hän kuoli vuonna 1981.


Rakennuksen ensimmäisen kerroksen toisessa päässä on asuintiloja, kuten tämän viihtyisä tupa. Viherkasvit saavat tilan tuntumaan kodikkaalta.


Ateljeessä korkeutta ja kokoa.


Vanhan Särestön päärakennus on vuodelta 1873. Pihapiiriin kuuluvat myös navettalatorakennus ja talli. Pihapiiri aukeaa Ounasjoelle, joka on ennen ollut ainoa kulkuväylä. Tie Särestöön on valmistunut vasta vuonna 1985, jolloin Särestön museo avattiin.





Vanhassa Särestössä voi kurkata Reidarin synnyinkodin elämään. Tuvassa aika on pysähtynyt. Voisi melkein kuvitella Reidarin Anttu-veljen veistävän tuvan nurkan höyläpenkillä, tai keittiöstä kuuluvan kattiloiden kolinaa.





Iltayöstä oli vielä loppunäytös tapahtumarikkaalle päivälle, kun revontulet syttyivät kuun valon lisäksi valaisemaan Ounasjoen rantamaisemia Könkään kylässä.