maanantai 13. toukokuuta 2013

Vaiveroita katsomassa ja äitienpäivämelontaa

Äitienpäivän aikaan Itä-Suomen soilla ja karuilla rannoilla kukkii vaivero.  Vaiveron tietellinen nimi on Chamaedaphne calyculata, jossa tuo Chamaedaphne tarkoittaa matalaa laakeripuuta. Minusta on hauska ajatus, että rämeiköissä kasvaa jotain niin hienoa kuin laakeripuun sukulaiskasvi. Hienot ovat vaiveron kukatkin, mutta niiden kauneus on nähtävä ihan läheltä.

Vaiveron kukinnan nähdäkseen on lähdettävä kauemmas Haukiveden rannoilta. Minun vaiveropaikkani on erämaajärven lahti, jonka kivikkorannan ainoat kukat ovat vaivero ja myöhemmin suopursu. Mutta todisteena luonnon ihmeellisyydestä, samassa paikassa, vain parikymmentä metriä rinnettä ylöspäin, kasvaa metsälehmuksia. Se on levinnäisyysalueensa ylärajoilla siinä Pohjois-Savon ja Etelä-Savon rajalla. Tietääkseni vain Kuopion ympäristön rehevillä lehtomailla on pohjoisempia metsälehmusesiintymiä.

Viime keväänä tuo lahdenpohjukka antoi lisää ihmettelyn aihetta. Juhannusaattona löysin rinteestä kukkivan valkolehdokin.  Yksi ainoa kasvusto, mutta siellä se kukki.

vaivero



sammaleet säntillisessä järjestyksessä

valkolehdokki puskee lehtensä ja nupun alut ylös lehtien alta

tulipaikka kivenkolossa

auringonlaskun jälkeen

Äitienpäiväaamuna lähdin aikaisin jo perinteeksi tulleelle äitinpäivämelonnalle kuuntelemaan käkeä ja kuikkaa. Suuri järvenselkä oli aamuvarhaisella ihan tyyni. Kun meloin pienen kallioluodon viereen, kuului rantavedestä järviruokojen takaa iso molskahdus. Saattoi olla norppa, koska luodon sileä kalliopinta on norpalle mieleinen lekottelupaikka.  Tänä keväänä norpat ovat pysytelleet piilossa. Pari vuotta sitten näin norpan useana iltana peräkkäin samalla kivellä.


Taivalsaaren nuotiopaikalle kurkistin kajakista käsin



Taivalsaaren rantaa






luodolla molskahti, norppako?



perjantai 10. toukokuuta 2013

Sumussa

Helatorstaiaamuna pilvistyi. Vielä silloin, kun lähdin melomaan, aurinko paistoi, mutta pian pilvikerros peitti taivaan. Ehdin kuitenkin nähdä auringon ympärillä haloilmiön ja ison lintuauran, joka lensi korkealla haloilmiön ohitse. Linnut olivat liian kaukana ja aurinko liian kirkas, joten kuva tuosta jäi vain muistin sopukoihin.


Tänään oli pilvistä ja vähän satoikin. Iltapäivällä sumu alkoi levittäytyä järvelle.

Sumu sakeni iltaa kohti. Kun lähdin vesille, alkoi sumukerros olla jo niin vahva, että vain etummainen saari oli näkyvissä.



On erilaista meloa sumussa. Horisonttia ei ole, väliin ei näy kuin muutama metri vettä kajakin ympärillä.  Kun syksyinen sumu on raakaa ja kylmää, niin keväinen sumu on lämmintä ja lempeänoloista.

Sumu pelkistää. Pienetkin asiat saavat merkityksen ja vähäinenkin väri vaikuttaa.




Yhä uudelleen ajattelen
pienet seikkailuni,
kun rannikon tuulen mukana ajelehdin
kajakissani
ja luulin olevani vaarassa.
Nuo pienet 
pelkoni,
joita luulin niin suuriksi, 
kun kaikki tärkeät asiat
minun oli saavutettava.

Ja kuitenkin on olemassa vain 
yksi tärkeä asia,
tämä ainoa:
elää nähdäkseen majoissa ja matkoilla
suuren päivän joka koittaa
ja valon joka maailman täyttää.
— Eskimoruno

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Kukunnasta kukkasiin

Herättyä avaan oven terassille. Käki kukahtelee hyvänhuomenensa. Ensimmäinen kerta tänä keväänä kun kuulen sen kukkuvan. Ensimmäisestä kukunnasta on monia uskomuksia ja sanontoja. Niin kuin tämä: kuinka monta kertaa kuulet käen kukkuvan ensimmäistä kertaa keväällä, niin monta elinvuotta sinulla on jäljellä. Isäni uskoi tuohon ennustukseen... siihen saakka kun käen ilmoittamat vuodet olivat jo menneet. Sitten on tämä sanonta: idästä ilon käki, etelästä elon käki, lännestä lemmen käki ja pohjoisesta pahanonnen käki. Tämän aamun käki kukkui idän ja etelän välistä, eli kaakosta. Liekö sitten tarjolla iloa ja eloa.

Aamun melontani kiersi kotisaaren. Nähtävää ei ollut paljon reitin varrella, enemmänkin ääniä. Pulloonpuhaltaja (kaulushaikara) puhalteli jossain ruovikossa, myös sammakot lauloivat samalla suunnalla. Kun käännyin Voinsalmen virrasta Yöveden puolelle, tervehti kukkien "kraooo, kraoo"-äänet.  Vähän sen jälkeen kuului pieni "kuik" kun se sukelsivat.  Kun olin mennyt niiden ohi, alkoi järvellä kaikua kovaääninen "kuiiikka, kuiiikka"-huuto.
seitsemän viikkoa sitten kuvasin tällä paikalla revontulia

Juha L soitti ja lupautui näyttämään meille Kirkkokiven ja Kaperin linnan, eli Putelon Pirunportin. Talvella niistä puhuttiin ja nyt oli maasto sen verran kuivunut, että pääsimme hyvin noita lohkaremuodostelmia katsomaan.

Kirkkokiveä ei olisi taatusti löydetty ilman Juhan opastusta. Se on pienen omakotitalon kokoinen siirtolohkare, noin kymmenen metriä leveä ja viisi metriä korkea. Kauan sitten se on haljennut keskeltä. Notkea ja hoikka pääsisi pujottelemaan kiven läpi tuosta halkemasta. En ole kumpaakaan, joten tyydyin kuvaamaan lohkareen ympäristöä.

Kirkkokivi ja oppamme Juha

halkeama läpi lohkareen



Torasalon maasto on lievästi ilmaistuna monimuotoista. On kallioita, rotkoja, vuoria ja tiheää metsää. Putelon pirunportti tai Kaperin linna, jota nimeä paikalliset käyttävät, on vain viidenkymmenen metrin päässä metsäautotiestä, mutta jos paikkaa ei tiedä, niin ei sitä löydä. Kalliomuodostelma on todella linnamainen ulkopuolelta katsottuna. Kallioseinämän raosta pujahdetaan kapeasta aukosta kuin kujaa linnan sisäpihalle. Ja edessä on ihmeellinen kivikaari. Tuntuu käsittämättömältä miten tuo rakennelma pysyy kasassa. Keskimmäisenä kaaressa oleva kivi ikäänkuin näyttäisi leijuvan ilmassa. Lähellä on luola, joka on auki molemmista päistä. Hyvin sinne mahtuisi ainakin viisi henkeä nukkumaan.

kivilinna kätkee sisäänsä salaisuuden











pientä epävarmuutta tuntee tämän kivikaaren alla, putoaako katto









Illalla kävin vielä näsiälehdossa. On viimeiset hetket kuvata näsiän kukintaa. Itikat, nuo ilkeät imijät, olivat tavoittaneet meidät jo päivällä lohkareretkellä. Näsiälehdossa niitä oli vielä enemmän, ja ne oli isoja.






maanantai 6. toukokuuta 2013

Terve taas, Huusalo

Säidenhaltija hyvitteli eilistä sateista, tuulista ja kylmää säätä antamalla tänään kauniin, aurinkoisen päivän. Lähdin iltapäivällä kiertämään kajakilla Huusalon. Tarkistin blogiarkistosta, että tasan puoli vuotta sitten, marraskuun kuudes, lopetin melontakauden juuri Huusalon vesillä. Haukiveden pinta oli silloin reilut puoli metriä korkeammalla. Parin viime päivän aikana jäät ovat huvenneet lähes olemattomiin. Vain varjoisissa lahdukoissa on vielä pieniä jäälauttoja.

Mukava nähdä taas Huusalo



ihan kuin jättiläisen profiili näkyisi kallion takaa




Pyöreälahden viimeiset jäät

tuo kivi oli kokonaan veden alla syksyllä, taustalla Vuorikiukas

heijastelee

pääkallokin on vielä paikallaan

vain meloja pääsee näin liki kallioita

vasten auringon siltaa


Vielä muutama kuva päivän kukista, perhosista ja pörriäisistä:
mitä outoa krookuksissa?

sitruunaperhonen maastoutuu terälehdeksi





pihan sinivuokkotupas lopettelee kukintaa