Liukulumikengillä Puijon harjanteilla

Parina viime talvena liukulumikengillä ei ole ollut paljon käyttöä Kuopiossa. Lunta on ollut niin vähän, että lumikengän pohjat ovat metsässä tarttuneet kiviin ja risuihin. Nyt on Kuopiossakin lunta. Savilahden mittausaseman lukema eiliseltä on 51 senttiä. Päivän retkikohteena on Puijo ja tarkoituksena kulkea tornilta Puijon harjannetta pitkin kohti pohjoista, Puijonsarven kärkeen. Hiihtämällä homma hoituisi nopeasti, risteileehän Puijon metsissä runsaasti latuja, mutta ajatukseni on kulkea umpihangessa omaa reittiä tai sitten valmiita kävelypolkuja seuraten.  

Saan kyydin tornin juureen. Toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä mäen alta, Pesäpallostadionin luota, mutta arvelen 4-5 kilometrin matkan olevan riittävä, kun ei voi tietää minkä verran hanki upottaa. 

Pujahdan Puijon Majan nurkalta metsään ja alamäkeen kohti ensimmäistä etappiani, Konttilan perinnetilaa.

Puijon metsissä on monenlaisia kulkureittejä, talvella leveimmillä väylillä on hiihtoladut, polut ovat vähemmän käytettyjä tai kokonaan lumen alla. Löydän puunrungosta punaisen täpän ja kapean kulku-uran hangessa. Se näyttää menevän Konttilan suuntaan, joten lähden seuraamaan sitä. Meno onkin helppoa, kun loivassa rinteessä polveilevaa uraa voi liukua lumikenkäsuksilla.

Konttilan niityillä hiihtolatu mutkittelee ja tekee lenkkejä ympäri peltoaukeaa. Samat hiihtäjät ehtivät ohittaa minut moneen kertaan kun kuljen niityn poikki.

Ympäristötaidetta pellolta, hevosvetoinen haravakone.

Konttilan rakennukset ovat vanhoja, vanhimmat niistä 1770-luvulta. Konttila on entinen pappilan torppa, itäsuomalaista mäkiasutusta.

Tarkoitukseni on kiertää jyrkkä Kokonmäki lännen suunnalta. Yhytän mäelle nousevan polun ja kuljen sitä vähän matkaa siinä toivossa, että polku kääntyisi pohjoiseen päin. Ura näyttää kuitenkin menevän väärään suuntaan, joten käännyn vasemmalle ja pujottelen risukossa alemmas Satulanotkoon päin menevälle hiihtoladulle. Ohitan Kokonmäen ja Satulanotkon pohjan ladun reunaa hiihdellen. Notkon pohjalla on sen verran vesakkoa ja risua, että ei tee mieli sinne rämpimään.

Satulanotkon jälkeen alkaa nousu seuraavalle harjanteelle, puut suurenevat ja puiden alla on taas tilaa kulkea. Siirryn pois ladulta lumisten kuusien keskelle. Umpihangessakin on helppoa hiihdellä. Noin kymmensenttisen pehmeän lumen alla on kovaksi tiivistynyt hanki.

Lumi on koristellut kuusikon kauniiksi. Pienimmilläkin oksanpätkillä on paksu lumikerros. Jään pitkäksi aikaa katselemaan ja kuvaamaan tuota luonnonluomaa taideteosta.

Puijon metsät ovat osittain luonnonsuojelualuetta. Heti kun tulen luonnonsuojelualueelta talousmetsäalueelle, on edessä lehtikuusia kasvava, noin puolen hehtaarin kokoinen aukio.

Metsänraivauksen lehtikuusien ympäriltä ymmärrän hyvin, mutta en ymmärrä miksi metsänhoitotöitä ei ole voitu tehdä hienovaraisemmin. Lehtikuusiaukion vieressä on noin kolmen hehtaarin kokoinen avohakkuualue. Puijon metsien virkistysarvo on suuri, onhan alue melkein keskellä yli sadantuhannen asukkaan kaupunkia. Avohakkuu ei ole ainoa tapa hoitaa metsiä.

Seuraan taas vähän matkaa kapeaa polku-uraa, mutta karttatarkitus näyttää, että polku kaartaa alas kohti Julkulaa. Kännykän retkikartta on taas osoittanut tarpeellisuutensa. Vaikka Puijolla on viittoja ja merkittyjä reittejä, niin lumisessa maastossa en olisi harhailematta selvinnyt ilman karttaa.

Nyt on edessä tuttu paikka ja maisema. Kävimme Puijonnokan laavulla marraskuussa kauniina pakkaspäivänä. Nyt näkymä Kallavedelle peittyy lumisateeseen ja harmaaseen usvaan.

Viime käynnin jälkeen laavun seinälle on tullut taulu, jossa katkelma Kallavesj-laulun sanoista.

Aaro Jalkasen runoilema Kallavesj-laulu täyttää tänä vuonna sata vuotta.

Puijon harjanne on joka puolelta asuinalueiden ympäröimä, ja Kallaveden.

Reittini kulki kartan alareunasta yläreunaan ja matkaa kertyi noin viisi kilometriä.