Pakkaspäivä joella

Pitkään jatkunut pakkassää on huurruttanut puut ja pensaat joka puolella Koillismaata. Erityisen runsaana huurretta on sulana pysyvien jokivesien rannoilla. Kun aurinkokin näyttäytyi pitkästä aikaa, oli lähdettävä jokirannan huurteita katsomaan.

Joulukuun puolivälissä joen rantaa hiihdellessäni kosteikon ohut jääkuori petti ja suksen karvapohja kastui ja jäätyi hetkessä. Kun pakkanen on pysytellyt kymmenen asteen kylmemmällä puolella jo pitkään, ja nytkin pakkasta on parikymmentä astetta, luulin että suo olisi jäätynyt kunnolla. Mutta huomaan, että edelleen on oltava varovainen. Jää on pettänyt paikoin edelläni kulkeneen alla. Yritän pysytellä hangesta erottuvien sammalmättäiden päällä ja onnistunkin ylittämään kostean paikan uppoamatta. 

Joen toinen ranta olisi helppokulkuisempaa, mutta auringonvalo ei osu sinne niin hyvin kuin tänne länsirannalle. Tammikuun lyhyen päivän matala valo heijastuu joen yli. Yleensä parinkymmenen asteen pakkasessa joen yllä on usvaa, mutta nyt tuulee sen verran, että usvaa on vain vähän veden pinnalla. 

Auringon kiertorata ei edelleenkään ole kovin korkea. Kello on 12:40, ja aurinko jaksaa juuri kurkottautua esiin saaren takaa. 

Kitkajärven vedenpinta on jonkin verran tavanomaista korkeammalla. Sen huomaa jokirannassa. Siinä missä yleensä on talvella voinut kulkea rannalla, virtaa nyt vesi. 

Matka jokirantaa ylävirran suuntaan etenee hitaasti. Koko ajan on pysähdeltävä katselemaan ja kuvaamaan näkymiä joelle. 

Rantapuiden tiheikön läpi on hankala pujottautua avoimelle paikalle jokirantaan. En haluaisi pudottaa kaunista kuurapeittoa puiden oksilta.

Sentään löytyy kuristusaukkoja koivunoksien lomasta laskevan auringon suuntaan. 

Välillä kannattaa katsoa suoraan ylös

Valon viimeiset hipaisut ennenkuin aurinko painuu metsänreunan taakse.