Yö ja aamu Sokanaavalla

Otsikkoa sorvatessa piti ihan miettiä miten taivutetaan Sokanaapa. Niinhän se taipuu; aapa, aavan, vaikka aava-sana tuo mieleen meren eikä suon. Sokanaapa on yksi Luiron jokirantojen suuria soita. Kuivanakin kesänä Luiron suot ovat vetisiä, mutta vielä vetisempiä ne ovat nyt, kun sadesumma on nyt jo sama kuin keskimäärin koko vuoden aikana.

Revontulia on ollut taas lähes joka yönä. Eri asia on niiden näkyminen. Pilviä on riittänyt ja pilviä on myös Sokanaavan yllä. Tien varrella on parkkipaikka, josta lähtee lankkutie 600 metrin päässä suosaarekkeella olevalle lintutornille. Avara suomaisema olisi ihanteellinen revontulikuvaukseen. Tarvitaan vain ne revontulet ja selkeä taivas.

Alku ei näytä hyvältä. Olen nukkunut alkuillan ja herään vähän ennen puolta yötä katselemaan taivaalle. Pilvikerros on paksu. Ensimmäinen kuvausyritys etelään päin paljastaa, että valosaasteet vaikuttavat täällä suonlaidallakin, kun viiden kilometrin päässä olevan Pelkosennimen kyläkeskuksen valot heijastuvat pilviin.

Pohjoisen suunnalla taivaanrannalla erottuvat vielä iltavalot, vaikka kello on kohta yksi yöllä. Vaan erottuupa taivaalla muutakin. Pilvien raosta vilahtaa vähän vihreää.

Aukko pilvessä on kuitenkin hyvin pieni. Yömaiseman yleissävy on uhkaavan harmaa.

Kuvaa valottaessa havaitsen yht'äkkiä liikettä puun latvassa. Suuri lintu laskeutuu puunoksalle. Luulen erottavani pöllön profiilin pimeässä. Kuvassa lintu näkyy vain pienenä pisteenä, koska laajakulma etäännyttää kohteen.

Pilvikerros taivaalla vain lisääntyy. On aikaa kokeilla otsalamppuvalotuksia.

Ja niinhän siinä tietenkin käy, että juuri kun luovutan ja menen takaisin autolle niin pilvikerros alkaa repeillä.

Ensimmäiset kuvat otan parkkipaikalta. Revontulet ovat arvaamattomia ja näytös saattaa loppua heti alkuunsa.

Otettuani muutaman kuvan laitan repun selkään ja lähden pikapyrähdykselle kohti avarampaa suota. Onneksi jalkojen alla on tasainen lankkutie jota pitkin voi ottaa jopa juoksuaskeleita.

Pilvikerros on raottunut vain hieman, mutta revontulten valo siivilöityy kuitenkin pilvien läpi. Kuva ei voi välittää täysin vallitsevaa tunnelmaa, on hiljaista, ihan tyyntä ja yöilma tuntuu lämpimältä, varmaan osin siksi, että olen pukenut kaiken varalta runsaasti vaatekerroksia.

Revontulet hiipuivat, mutta taivas alkoi seljetä. Kävin taas hetkeksi nukkumaan, mutta ajattelin, että olisipa hienoa jos jaksaisi herätä katsomaan aamusumuja. Ja kuinkas kävikään, heräsin puoli tuntia ennen auringonnousuaikaa. Kameravarusteet olivat valmiina,siis suolle uudelleen.


Muutamassa tunnissa on tapahtunut paljon; pilvet ovat poissa ja sumu on asettunut suon ylle. Ilmakin tuntuu kylmältä.

Suon keskellä oleva metsäsaareke on täysin sumun peitossa.

Lähempänä metsä alkaa erottua sumun keskeltä.

Lintutorni näyttää aavemaiselta suon laidalla.

Aurinko nousee.

Sumukerros on kuitenkin niin vahva, että auringosta kertoo vain oranssinhehku idän taivaalla.

Lopulta aurinko jaksaa puskea valonsa sumun läpi. On aika lähteä korjaamaan univajetta.