Kolovedellä

Kirkkorannassa tuoksuu terva. Rannalla könöttävien veneiden joukossa on muutamia puuveneitä, jotka ovat saaneet pintaansa uuden tervasivelyn. Tervaveneitä oli Kirkkorannassa myös vuonna 1989, jolloin kävin ensimmäistä kertaa melomassa Kolovedellä. Kansallispuistoksi Kolovesi tuli seuraavana vuonna. Tuon ensikäynnin jälkeen olen käynyt Kolovedellä muutamia kertoja, viimeksi Suomi Meloo-joukkueessa kun kierreltiin kansallispuiston vesiä koko yö.

Päivä on kaunis, mutta tuulinen. Pitkin kapeita, vuonomaisia lahtia puhaltava kaakkoistuuli vaikeuttaa melontaa. Lähtiessä on valittava joko sinnittely vastatuuleen tai taiteilu kovassa myötäaallokossa. Lossailen vastatuuleen Kirkkorannan vastarannalle ja lähden hivuttelemaan kohti Ukonniemen kärkeä laineiden tyrkkiessä takaa. Kallion suojaamassa lahdelmassa uskallan kaivaa kameran esiin. Veden kirkkaus erottuu kuvassakin.

Aallokon korkeus kasvaa sitä mukaa kun Ukonniemen kärki lähestyy. Täyteen pakatun kajakin kulku tuntuu kuitenkin vakaalta. Ehdin seurata suuren hanhiauran ylilentoa, mutta kuva jää ottamatta, koska nyt on pidettävä kajakki oikeassa suunnassa. Niemen kärjen ohitettuani hengähdän hetken tuulensuojassa, sitten pyrähdys kiukkuiseen vastatuuleen ennen kuin pääsen kaartamaan Ukonvuoren laituriin.

Ukonvuoren kajakkilaituri on suojassa tuulelta. Koloveden retkisatamien laiturit on tehty melojia varten ja niihin on helppo rantautua.  On päiväkahvin aika.

Korpit raakkuvat vuoren yläpuolella.

Ukonvuoren lippaluolaan on rakenettu portaat ja tasanteita.

En ole koskaan osannut hahmottaa kalliomaalauksia, mutta tämä lienee yksi niistä.

Ukonvuorta kohtisuoraan ylös.

Matka jatkuu Ukonlahtea vastatuuleen. Tavoitan tyynen vasta j-muotoisen lahden perukassa. Suuret haljenneet kalliolohkareet vartioivat Ukonlahden kaivannon suulla. Tästäkö Kolovesi on saanut nimensä.

Sata metriä pitkä Ukonkannan kaivanto on korkean veden aikaan melottavissa läpi.

Rentukat kukkivat kaivannon rannalla.

Metsoselän äärellä käännyn kaakkoon kiertämään Vaajasalon saarta etelän puolelta.

Jyrkkiä kalliorantoja riittää.

Rantaudun Lohilahden laituriin tauolle. Harkitsen leiriytymistäkin, mutta päätän kuitenkin jatkaa matkaa Hirviniemen leiripaikalle, jossa tiedän olevan paremmin telttapaikkoja.

Lohilahdesta Hirviniemeen saan nauttia leppoisasta melonnasta ensimmäistä kertaa retken aikana. Illan tullen kaakkoistuuli on tyyntynyt ja aallot työntävät kajakkia lempeästi. Parikilometrinen hujahtaa nopeasti ja olen Hirviniemen laiturissa.

Ilta-aurinko paistaa männikkökankalle ja ilta on kaunis. Katselen sopivaa teltanpaikkaa kun nenään tunkee ikävä haju. Puuvaja-vessarakennuksen vierellä hajun syy selviää. Vessan tyhjennysjäte on avonaisessa säkissä vajan luona. Jäljistä päätellen joku eläin, ehkä kettu, on avannut säkin. Leiriytyminen ei tunnukaan enää hyvältä idealta. Lähtöpaikaani Kirkkorantaan on enää vajaa kolme kilometriä, joten matka jatkuu. Olisi kuitenkin pitänyt jäädä Lohilahteen yöksi.

Heijastuksia ei ole näkynytkään koko matkalla tuulen vuoksi. Ensimmäinen löytyy Hirviniemen kärjestä.

Aurinko lopettelee kiertoaan tältä päivältä ja niin teen minäkin.

Kirkkorannan auringonlasku päättää retkipäivän.