seita: Valtavaaran tykkymetsässä

Oli aurinkoinen pakkaspäivä, mutta pohjoinen puhalteli ilkeästi. Lähdin lumikengillä Valtavaaran metsiin. Tarkoitus oli pysytellä puiden suojassa, koska siellä viiltävä viima ei haittaisi.
Vuosselin parkkipaikalta kävelin Karhunkierroksen polun portaiden alle. Kengänjäljet johtivat ylöspäin ja lähdin seuraamaan niitä. Kun olin päässyt jyrkän rinteen ylös, jäljet muuttuivat uraksi joka kääntyi alas kohti Ylä-Pessaria. Vapaalaskija siis. Jatkoin umpihangessa alas kuruun suuntana Valtavaaralle nousevat portaat. Alhaalla kurussa yhytin lumikenkäpolun. Oikea vai vasen? Valitsin oikeanpuoleisen reitin. Polku vei Ahmakalliolle ja nousi siitä hiihtolatua sivuten ylöspäin. Hieman ylempänä lumikenkäpolku kääntyi vasemmallle ylös rinnettä. Väliin oli aika jyrkkää, mutta sauvoilla tukien pääsin yhä ylemmäs lumisten puiden suojassa. Lopulta olin ylhäällä tasanteella, josta tykkykuusien lomasta pilkotti Valtavaaranlampi, sen takana Valtavaaran ylempi rinne ja Valtavaaran maja. Polku pujotteli puiden lomassa hieman alaspäin ja pian olin lammen rannalla.

Lumikenkäpolku jatkui yli lammen kohti huippua, mutta minä välttelin viimaa ja käännyin seuraamaan rantaviivaa. Lähtöpaikalta Valtavaaran lammelle on nousua yli sata metriä. Ylös huipulle nousua tulisi vielä seitsemänkymmentä metriä lisää. Tällä retkellä halusin pysyä tuulen suojassa. Kuudentoista asteen pakkanen yhdistettynä tuuleen ei houkutellut puuttomalle huipulle.
Valtavaaran laavu löytyi muutaman sadan metrin päästä lammen päästä. Laavu oli täysin lumen ympäröimä. Vähään aikaan ei kukaan ollut siellä käynyt. En ryhtynyt sytyttelemään tulia, vaan etsiydyin tuulensuojaan aurinkoon ja kaivoin repusta termarin ja voileivän.

Koska muuta alasmenoreittiä ei löytynyt, palasin samaa reittiä alas. Paluumatka, kuten arvata saattaa, oli huomattavasti nopeampi ja helpompi rinnettä alaspäin.