Jo muutaman melanvedon jälkeen on pysähdyttävä kuvaamaan lummetta varjoisalla rannalla.
Ylitän Viitaniemenselän ja pujahdan Montusniemen ja Vaivionsaaren välistä pujottelemaan Kumpusaaren pohjoispuolen rantoja.
Jo kaukaa erottuu suuri kivenjärkäle nimettömällä kallioluodolla. Olen tätä ihmetellyt ennenkin, ja taas pyörin pitkään luodon ympärillä kuvaten jättiläistä eri kulmilta.
Toinenkin kuvauskohde löytyy samoilta paikoin. Kalamajan seinä on kauniisti patinoitunut.
Kodanovisenselällä tuulee aika reippaasti lännestä. Päätän suunnata sivuvastaiseen Kodanovisen saaren etelärannalle ja jatkaa siitä Tuohisalon suojassa kohti Kaituria. Tuohisalon kärjen kivikossa on kymmenen koskelon pesue. Yritän ohittaa ne vähän kauempaa, mutta paniikkihan siitä syntyy, koskelot ampaisevat vauhdilla karkuun.
Kaiturille on mukava rantautua hyvän laiturin ansiosta. On evästelyaika. En viitsi tehdä tulia vaan kaivan rieskaset ja mehupullon kajakista. Saksalaispariskunta koottavalla Ally-kanootilla kurvaa juuri jatkamaan matkaa ja jään yksin laavulle. Siinä olikin ainoat koko retken aikana näkemäni melojat. Muutama huvivene oli liikkellä heidän lisäkseen.
Kun ensimmäisen kerran rantauduin Kaituriin alkukesästä vuonna 2017, oli laavu vasta valmistunut ja kahlailin rannasta laavulle varvukossa ja sammalikossa. Sen jälkeen laavun ympäristöön on tallautunut polkuja ja telttapaikkoja. Moni on täällä ehtinyt käydä jälkiä jättämässä.
Jatkan matkaa Kaiturin ja Suosalon välistä salmea Pyysalonselän äärelle. Ennusteiden mukaan tuuli ei tyynny iltaa kohti, joten on turvallisempaa jäädä yöksi Kodanovisen saariston tuntumaan. Rantaudun suojaiseen poukamaan ja kaivan Primus-keittimen esiin. On päiväkahvin aika.
Laakea kallio lännen suuntaan, lämmin tuuli kasvoilla ja edessä avautuva Pyysalonselkä. Istun kalliolle ja jään katselemaan maisemaa, kuuntelemaan kuikkien keskustelua ja nauttimaan tästä hetkestä. Pian on syyskuu, ehkä tässä ovat kesän viimeiset lämpimät päivät.
Auringon painuessa alemmas rantapuut ja kalliot hehkuvat punertavaa valoa.
Karulla ja kuivalla kalliopinnalla sinnittelevät kanervat, joukossa on valkoistakin kanervaa.
Tuuli tyyntyy hieman auringon laskiessa. Ilmassa on auerta joka suodattaa valoa ja värittää iltataivaan.
Sinne se putosi.
Painaudun telttaan nukkumaan, mutta herään kohta ääniin. Tuuli on virinnyt uudelleen ja ravisuttaa telttaa. Tuntuu kuin joku nakertaisi teltannaruja. Mitään ei kuitenkaan näy vaikka kurkin lampun kanssa ulos. Nukahdan uudelleen.
Herään puoliltaöin. On varmistettava ovatko revontulet aktivoituneet. Jo vilkaisu revontuliennusteeseen kertoo, että ei kannata vaivautua. Tänä yönä ei ole odotettavissa revontulia. Mutta jotain muuta on. Kun avaan teltan vetoketjun ja katson taivaalle, näen yläpuolellani tuhannet ja taas tuhannet tähdet. Linnunratakin erottuu ihan keskellä taivasta. On noustava katselemaan ja kuvaamaankin. Minulla ei ole jalustaa mukana, mutta laitan kameran kalliolle, säädän tarkennuksen äärettömälle ja laitan ajastimen päälle. Vain pieni siivu taivaasta tallentuu kuvaan, mutta siinäkin on valtavasti tähtiä. Täällä keskellä Konnevettä ollaan kaukana keinovaloista, siksi taivaskin näyttää kuvassa tummalta eikä ruskealta. Keinovalojen vaikutuksen voi todeta mm. tältä karttasivustolta, Light pollution map, eli valosaastekartta.
Tässä on minun "tuhannen tähden hotellini"
Herään vähän ennen kuutta. Auringonnousu ei tänne näy, vain kaunis punerrus taivaanrannalla. Yö on ollut lämmin joten aamusumuja ei ole, vaikka ilmassa tuntuukin olevan kosteutta. Ilma ja vesi ovat melko lailla samanlämpöisiä.
Aamukahvi on juotu, teltta purettu ja olen valmis jatkamaan matkaa. Ihan ongelmitta en pääse liikkeelle. Lahden poukamassa on nyrkinkokoista kiveä, joten joudun kahlaamaan tavaroita pakatessa. Pitääkseni melontatossut kuvina, touhuan paljain jaloin, lahkeet käärittynä. Kun olen saanut tavarat kajakkiin, istahdan tyytyväisenä ja työnnän kajakin kellumaan. Sitten alan laittaa melontatossuja jalkaan. Ensin toinen jalka aukosta ulos ja tossu jalkaan. Pahaksi onneksi tuen peräsimen pedaalia liian kovasti ja peräsinvaijeri lukkiutuu. Ei auta kuin rantautua uudelleen vapauttamaan peräsin.
Kelpaa meloa, taivaalla ei ole pilvenhattaraakaan, tuuli on heikkoa eikä maisemissakaan ei ole valittamista.
Matalan veden aikaan paljastuu uusia hiekkarantoja.
Taas yksi kivenjärkäle jota käyn aina tervehtimässä ohikulkiessa. Räystätsalon pohjoispään siirtolohkare näkyy Kalajanvuoren laeltakin katsottuna, niin iso se on.
Pari vuotta sitten kävin kiertämässä Kalajanjärven, nyt käyn vain katsomassa onko vettä riittävästi, että melomalla pääsisi järvelle. Tämä pari metriä leveä aukko on ainut kulkureitti Kalajanjärveltä Konnevedelle. Parikymmentä senttiä vettä riittää kajakille, mutta kiviä on väisteltävä.
Mustikanvarvut jäkäliköllä eivät hehku ruskanpunaisena vaan ovat kuivuneet ruskeiksi.
Vedessä kelluva punainen haavanlehti muistuttaa syksyn olevan lähellä.
Kuikka tulee juttelemaan kajakin viereen. Se sanoo "kraoo" ja minä vastaan samalla tavoin. Vähän aikaa keskustelemme, sitten se sukeltaa ja sukeltaessaan hihkaisee "kuik".
Matka Kodanovisen saaristossa alkaa olla lopuillaan. En voisi kuvitella parempaa ympäristöä viettää kesän viimeisiä hellepäiviä.
