Yökävely Kilpisjärvellä

Koska Kilpisjärven päivälämpötila pysytteli edelleen hellerajan lähellä, päätin siirtää kävelyt yöksi. Sehän ei ole ongelma tähän vuodenaikaan, koska valoa riittää vaikka yötön yö oli jo Kilpisjärvelläkin päättynyt muutama päivä sitten. Tosin suunnitellulla reitilläni ei yön aurikoa tulisi näkymään ennen aamua, koska Malla, Saana ja Jehkakset peittävät näkyvyyden pohjoisen ja koillisen horisonttiin.

Vähän ennen puolta yötä lähden nousemaan Luontokeskukselta Tsahkaljärven polkua. Järven länsirannan kukkulalta on upeat näkymät Kilpisjärvelle ja Norjan tuntureille. Barraksen terävä huippu sieltä erottuu selvimmin.

Kiertelen hetken Tsahkaljärven rantaa, mutta palaan sitten takaisin Tsahkaljokisuulle ja ylitän joen siltaa pitkin. Saana kohoaa mahtavana möykkynä järven takaa. Aurinko on piilossa sekä Saanan, että taivaanrannan pilvikerroksen takana.

Tsahkaljoen putousta ei voi ohittaa pysähtymättä hetkeksi sen kuohuja ihailemaan.

Putouksen rannalla on monenlaisia kukkia. Tässä kukintaa aloittelee peuranvirna.

Polku seurailee vielä vähän matkaa Tsahkaljärven rantaa, mutta lähtee sitten parin kukkulan ylityksen jälkeen nousemaan kohti Saanan juurta. Saanan suunnalta laskee useampikin puro Tsahkaljärveen ja Kilpisjärveen. Purot on helppo ylittää kiviä pitkin.

Ruusujuurta on paljon kosteikoissa ja kuivemmillakin paikoilla.

Tunturikohokki kesäyössä.

Purouoman tihkupinnalta löytyy tähtirikkoa.

Kultarikko vasta aloittelee kukintaa. Viikon, parin päästä purouoma tulee hehkumaan kultaisena.

Tätä kukkaa en olisi osannut tunnistaa, mutta onneksi sillä oli nimilappu vieressä, tunturikallioinen.

Suomi 100-juhlavuoden kunniaksi Saanan luontopolun varrella on merkittynä 100 Saanan kasvia.

Tänä kesänä kämmekät kukkivat runsaasti. Tunturivalkokämmekkä on pieni, mutta erottuu hyvin muun kasvillisuuden joukosta.

Pohjoisen pussikämmekät ovat mielestäni värikkäämpiä kuin Etelä-Suomessa näkemäni.

Lettokirkiruohoa samalla kämmekkäniityillä kuin tunturivalkokämmekkää.

Taas uusi tuttavuus. Tämän kasvin nimeä piti kysellä. Se on valkoinen tunturiängelmä. Yleensä ne ovat punaisia.

Olen tullut yökävelyni korkeimmalle kohdalle, paikkaan josta näkyy Saanajärvi, Tsahkaljärvi ja Kilpisjärvi. Saanajärveä ei oikein tahdo erottaa Iso-Jehkaksen varjosta. Lunta on vielä Saanajärven rannallakin.

Punennus etelän taivaalla kertoo, että aurinko on noussut.

Saanan polkua Kilpisjärven suuntaan.

Nyt aurinko jo paistaa Ruotsin puolen tuntureille ja hipaisee se jo Salmivaaran lakeakin Kilpisjärven kylän takana.

Kilpisjärvi heijastaa tunturin värit ja Saanan profiili piirtyy takarannalle. Kello on 4 ja edessäni on vielä laskeutuminen kivikkoista polkua kylälle.

Didnujoen varrella ja Lulledalenin metsäpolulla

Kilpisjärvelle levittynyt lämpöaalto muutti reittisuunnitelmia. Olin aikonut kulkea Mallan polun, mutta päivisin lähes hellelukemiin yltänyt lämpötila ei sovellu minulle kävelykeliksi. Playa del Kilpis -sivustolta löytyi vaihtoehto, Lulledalenin metsäpolku Skibotnin lähellä. Siellä voisi kulkea varjoissa metsässä. Matkalla pistäydyimme Didnujoen varrella.

Moni Haltille vaeltaja käyttää Didnujoki-Lossujärvi-reittiä. Reitti seurailee Didnujoen vartta Didnujärvelle ja siitä Lossujärvelle Suomen rajalle saakka. Didnujoessa on voimalaitos reilun kilometrin päässä Kilpisjärvi-Skibotn-tieltä. Kevättulvien aikaan joen putoukset varmaan kuohuisivat komeasti, nyt ei kuohu, vaan vesi lirisee kivien välissä. Mutta maiseman avaruutta voi ihastella voimalaitokselle vievällä tiellä kulkiessa.

Didnujoki voimalaitoksen yläpuolella.

Näkymä voimalaitoksen padolta alavirtaan. Voi vain kuvitella miltä uoma näyttäisi vettä kuohuvana.

Didnujoen voimalaitos ja pato. Minne vesi häviää? Vettä tulee kuitenkin koko ajan padon yläpuolelle, mutta padon jälkeinen uoma on lähes kuiva.

Pihlaja kukkii Didnujoen rantapenkalla. Tunturikoivikko on kärsinyt tunturimittarin aiheuttamasta tuhosta.

Sateensuoja suuren kivipaaden alla sille joka uskaltaisi tuonne asettua.

Jatkamme autolla noin 15 kilometriä Skibotnin suuntaan. Tienvarren viitta ohjaa Lulledalenin metsäpolun parkkipaikalle. Parkkipaikan infotaulussa on hauska suomenkielinen esittely.

Jos kuvan teksti ei näy, niin tästä voi lukea:

Tervetuloa Lullivankan mettäpolulle

Lullivankan mettäpolku on nuin 3 km pitkä ja mennee erilaisen luontotyyppien lävitte. Vankassa on kaksi isoa havumettäaluetta jokka on suojeltu lailla, ja osa mettäpolusta mennee juuri suojellun havumettän kautta. Voit käyttää kevyitä urheilukenkiä polulle melkein läpi vuojen. Mettäpolun lopussa on rakennettu levähtämispaikan jossa voit tehä valkian. 

Polun vartheen on laitettu plakaatteja, jokka muistelevat kasveista, elävistä ja ihmisten historiasta aluheella. Aluheella on kokonansa 16 eri orkideakasvia, ja meijän tunnetuin orkidea Marisko/Tikankontti/Lady's Slipper, kukkii kesäkuun alusta heinäkuun puoleen välhiin. Älä ota kasveja aluheelta! Ole kans varovainen ettei kasveja tai muistomerkkejä mennee rikki.

Noin sadan metrin päässä huomaamme, että olemme lähteneet kulkemaan polkua vastapäivään, koska infotaulussa mainittu tulipaikka löytyy heti polun varrelta. Eipä se haittaa, ei ollut nyt tarkoituskaan " tehä valkiaa".

Virmajuurta on paljon Skibotnin ympäristössä. Haju ei ole mitenkään miellyttävä, mutta kukka on kaunis.

Polku kulkee kotkansiipisaniaisten reunustamaa Lullejoen vartta.

Joen kohina voimistuu ja kohta on edessä paratiisimainen maisema. Vesi putoaa mutkitellen kallioiden välissä pieneen suvantoon jota lehtipuut reunustavat.

Putousta voi katsella vastapäisen kalliojyrkänteen päältä, mutta myös vesirajasta jyrkänteen alapuolelta. Norjalaisille tämä putous ei varmaan ole kummoinenkaan ihme,mutta Suomessa vastaava olisi tunnettu nähtävyys.

Polku jatkuu nousulla kallioiden välissä pujotellen. Matkalla kuljetaan valtavan suuren tervahaudan pohjan kautta, ohitetaan suuri mänty, jonka kolossa olisi pitänyt olla vieraskirja, norjalaisittain Postkasse (ei löytynyt).

Polun korkeimmalla kohdalla on tasainen kallio, jonka reunalta voi kurkkia jokiuomaa. Pudotus alas on äkkijyrkkä.

Väinönputki viihtyy pienen puron varrella. Ohitetaan myös paikka, jossa opastaulu kertoo tikankonttien esiintymästä alueella. Kukinta on kuitenkin jo tähän aikaan kesästä ohi, joten emme lähde nyt etsimään tikankontteja tai muitakaan kämmeköitä.

Pian polku kääntyy alarinteeseen. Paikoin on on aika jyrkkääkin laskua. Polun varrelta löytyy peuranvirnaa. Se on pohjoisen kasvi, jonka eteläisin esiintymispaikka on Kuusamossa.

Lulledalenin polun varrelta löytyy monenlaista luontotyyppiä, kaunista jokimaisemaa ja kesäaikaan myös kukkia. Nousuja ja laskuja polulla on jonkin verran, mutta ihan tavalliselle kulkijalle tuon vajaan 3-4 kilometrin reitin kulkeminen onnistuu.