Valoja yötaivaalla

Kuluvalla viikolla on ollut ainakin Pohjois-Suomessa täydellinen kevättalven sää. Yöt ovat olleet kylmiä, yli kahdenkymmenen asteen pakkasiakin on mitattu, mutta päivällä aurinko lämmittää. Tällä viikolla seurana oleva viisivuotias pikkuneiti on säädellyt ajankäyttöä ja harrastuksia, eli ohjelmaan on kuulunut ennen kaikkea Rukan pulkkamäkiin tutustuminen. Iltayöstä, kun muut ovat menneet nukkumaan, olen lähtenyt tähyilemään yötaivasta revontulien toivossa. Juuri nyt yötaivaalla ei muita valoa olekaan, koska kuu on pienimmillään.

Tähtitaivaan ja revontulien katselua kiusaa pilvisyys. Alkuviikon voimakas revontulimyrsky jäi pilvikerroksen taakse piiloon.

Seuraavana iltana taivas oli kirkas. Kun tulin järvelle, himmeä revontulivyö kulki koillisesta luoteeseen. Kohta sen molemmat päät syttyivät eloon, kaari kirkastui ja alkoi leimuta.

Kaaren molemmissa päissä nousi kohti taivasta punertavia pylväitä.

Eilisillalle oli taas ennustettu revontulia, joten alkuillasta odottelin laavutulilla taivaan tummumista. Tämä kuva on valaistu otsalampulla...

...ja tässä valoa antaa pelkästään nuotio.

Iltataivas oli vielä valoisa kun ensimmäiset revontulet alkoivat syttyä taivaalle.

Mutta, niin siinä kävi, että sitä mukaa kun taivas tummui, revontulet hiipuivat.

Päätin jäädä odottelemaan vähäksi aikaa ja kuuntelemaan jousenten juttelua. Kosken alapuolella on satoja metrejä sulaa vettä, johon on talvehtivan joutsenten lisäksi tullut muuttojoutsenia. Yön pimeydessä niitä ei näkynyt, mutta kuului.

Vähän ennen puolta yötä selvästi erottuva kaari nousi taivaalle. Ehdin jo innostua, mutta luonnossa asiat eivät aina tapahdu odotetusti ja niin siinä kävi, että kaari alkoi himmentyä.

Kulkiessani metsäpolkua autolle en sytyttänyt otsalamppua, vaan kokeilin pimeässä kulkemista. Vaikka valon sammuttua pimeys vaikutti täydelliseltä, niin hetken kuluttua silmä harjaantui näkemään paremmin.

Potkutellen Hietasaloon

Muutama aste pakkasta, aurinko paistaa ja kelkka luistaa hyvin kovalla jääpinnalla. Maaliskuu on tarjonnut hyviä jääkelejä hiihtoon, kävelyyn ja potkukelkkailuun. Pienikin yöpakkanen riittää kovettamaan ohuen lumikerroksen jään päällä. Nyt voi mennä minne vaan jääkantta pitkin.

Päiväretken kohteena on Hietasalon saari Etelä-Kallavedellä ihan kaupungin edustalla. Matkustajasatamasta Hietasaloon on noin viisi kilometriä ja Saaristokaupungista, josta olen lähtenyt liikkeelle, on alle kolmen kilometrin matka.

Puijo näkyy lähes joka puolelle Kallavettä, niin myös tästä Muuraissaarten pohjoispuolelta.

Horisontissa Saaristokaupunki.

Yhytän moottorikelkalla tampatun uran, joka on talkootyönä tehty kaupunkilaisten iloksi. Ajatuksena on, että talvella kävelijätkin pääsevät jäälle. Nyt lunta niin vähän, että voi kävellä missä vaan, mutta potkukelkka luistaa paremmin jäisellä uralla kuin hangella.

Hietasalon saari on tunnettu pitkistä hiekkarannoistaan. Suurin osa saaresta on kaupungin virkistysaluetta. Saaren itäpuolella on mökkejä ja pohjoisosassa vedenottamo. Iso osa Kuopion juomavedestä on Hietasalosta imeytettyä tekopohjavettä.

Nuotiopaikkoja on pitkin rantaa ja lisäksi keittokatos, joka nyt näytti olevan käyttökiellossa.

Lännen ja luoteen väliltä puhaltava tuuli on voimakas, joten etsin rannalta nuotiopaikkaa joka olisi parhaiten tuulensuojassa.

Männynoksien alla olisi houkutteleva paikka, heitän jo repunkin selästä, mutta huomaan tuulen ulottuvan tähänkin.

Onneksi nuotiopaikoissa on vara valita. Lounaaseen suuntautuvalta rannalta löytyy täydellinen tulipaikka. Aurinko paistaa suoraan suojaiselle rannalle. Kohta auringon lisäksi lämmittää myös nuotio. Rantaviivalla on pitkä, jäiden muovaama hiekkaharjanne.

Rantaelämää maaliskuussa.

Kuopion kaupunki huoltaa Hietasalon rantoja ja nuotiopaikkoja. Halkovajassa on kuivaa polttopuuta ja kunnon kirves. Roskahuoltokin toimii, rannalta löytyy useampikin roska-astia. Siitä huolimatta edelliset kävijät olivat jättäneet kaljatölkkinsä maahan nuotion viereen. Keräilin ne lähtiessäni roskikseen.

Hiekkarantojen lomassa on myös kallioita. Lumen alta on paljastunut kauniisti kuvioitu kalliopinta.

Veden liike siirtää rannan hiekkaa koko ajan. Männyn juuret ovat jääneet ilmaan.

Luoteisrannan monta metriä korkea hiekkajyrkänne.

Paluumatka on puskemista vastatuuleen. Pidän taukoa pienen kallioluodon suojassa. Lokit käyvät ihmettelemässä kun rötkötän selälläni hangella. Luoto on varmasti lokkien valloittama kesäaikaan.

Kuopiolaissyntyinen kirjailija Sirpa Kähkönen on kertonut kirjassaan Hietakehto Hietasalon kesäisistä tunnelmista sota-aikana kesällä 1943.
"Selkävesi kimmelsi, ja häikäisyn keskellä leijui kuin aineettomana hiekkarantainen saari. Idässä saaren taustalla kohosivat poutapilvien tornit. Hietasalo." Sirpa Kähkönen 2012, Hietakehto

Hiljaisuusko ylellisyyttä?

Luin äskettäin Kaarina Davisin Toisennäkijän päiväkirjan. Siinä sanottiin, että maailmassa ei ole enää paljon paikkoja, jossa olisi hiljaista. Sellaista hiljaisuutta, että ei kuulu yhtään ihmisen aiheuttamaa ääntä viiteentoista minuuttiin. Jäin miettimään onko tosiaan niin. Kuljen lähes päivittäin paikoissa, joissa on hiljaista, pitempäänkin kuin tuo mainittu 15 minuuttia. Mutta kun lähemmin ajattelee, niin kaupungeissa asuville ihmisen aiheuttamat äänet ovat hyvinkin todellisuutta.

Toistaiseksi hiljaisuuden paikkoja on kaupunkien lähelläkin, vaikkapa kotikaupunkini Kuopion Neulaniemi. Kun lähtee polulle moottoritien tuntumasta, korvissa surisee liikenteen pauhu. Muutaman sadan metrin jälkeen sankka kuusikko sulkee äänet ja vastassa on metsän hiljaisuus. Tämä toteutuu erityisesti aikaisin aamulla. Saattaa olla viime hetket nauttia Neulanimen hiljaisuudesta, kun sinne rakennetaan asuntoalue lähivuosina.

Kauempana kaupungeista löytää varmemmin hiljaisuuden paikkoja. Pari päivää sitten istuin aamuhetkeä tulilla Sorsaveden Laajalahden laavulla. Hiljaisuudessa saattoi kuulla järven takaa teerien pulputuksen. Kohta lähimetsästä alkoi kuulua palokärjen rummutus, johon vastakkaisella suunnalla ollut palokärki vastasi. Siinä ne täristelivät vuorotellen. Nuotion jo hiipuessa kuulin siiveniskujen äänen. Vilkuilin taivaalle, mutta mitään ei näkynyt. Kohta puunlatvojen yläpuolelta lensi korppi. Korpin siiveniskut kuuluivat parinsadan metrin päästä kun muuten oli hiljaista.

Tulistelun jälkeen kävelin lumikengillä metsässä. Muitakin kulkijoita oli ollut. Vaikeakulkuinen, kivikkoinen tiheikkö oli ollut hirvien ruokailu- ja oleskelupaikka. Löysin metsän kätköistä suuren siirtolohkareen, jonka vierellä oli pieni, tasakattoinen lippaluola.

Viime yönä Savon taivaalla näkyi hento revontulivyö. Ehkä revontuliakin suurempi elämys tällä kertaa oli kuunnella joutsenten laulua yön pimeydessä. Vaikka joutsenia ei näkynyt, äänestä saattoi kuulla, että ne lensivät, koska lentoääni on erilainen. Maahan laskeuduttaan alkoi kuulua toisenlaiset, kaakattavat äänet.

Vielä yksi hiljaisuuden paikka. Vaikka ollaan ihan kaupungin liepeillä, aamuisin rannoilla on rauhallista. Tänä aamuna jäällä ei ollut muita. Seurasin auringonnousua täydellisessä hiljaisuudessa.

Luonnonsuojeluliiton ex-puheenjohtaja Risto Sulkava kirjoittaa Suomen Luonto-lehdessä näin:

Suomen syrjäseudut alkavat olla maailman viimeisiä hiljaisuuden keitaita. Säännöllisesti niille myös halutaan jotakin pörisevää ja möykkäävää toimintaa. Toistaiseksi ei näy juurikaan merkkejä hiljaisuuden arvon ymmärtämisestä. Voisiko hiljaisuuden tuotteistaa hiljaiseen toimintaan? Siis markkinavaltiksi, jossa hiljaisuus säilyisi matkailijavirrasta ja heidän tekemisistään huolimatta? Ainakaan se ei onnistu, jos emme itse opi arvostamaan hiljaisuutta?