perjantai 26. helmikuuta 2016

Liukulumikengillä Puijon harjanteilla

Parina viime talvena liukulumikengillä ei ole ollut paljon käyttöä Kuopiossa. Lunta on ollut niin vähän, että lumikengän pohjat ovat metsässä tarttuneet kiviin ja risuihin. Nyt on Kuopiossakin lunta. Savilahden mittausaseman lukema eiliseltä on 51 senttiä. Päivän retkikohteena on Puijo ja tarkoituksena kulkea tornilta Puijon harjannetta pitkin kohti pohjoista, Puijonsarven kärkeen. Hiihtämällä homma hoituisi nopeasti, risteileehän Puijon metsissä runsaasti latuja, mutta ajatukseni on kulkea umpihangessa omaa reittiä tai sitten valmiita kävelypolkuja seuraten.  

Saan kyydin tornin juureen. Toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä mäen alta, Pesäpallostadionin luota, mutta arvelen 4-5 kilometrin matkan olevan riittävä, kun ei voi tietää minkä verran hanki upottaa. 


Pujahdan Puijon Majan nurkalta metsään ja alamäkeen kohti ensimmäistä etappiani, Konttilan perinnetilaa.


Puijon metsissä on monenlaisia kulkureittejä, talvella leveimmillä väylillä on hiihtoladut, polut ovat vähemmän käytettyjä tai kokonaan lumen alla. Löydän puunrungosta punaisen täpän ja kapean kulku-uran hangessa. Se näyttää menevän Konttilan suuntaan, joten lähden seuraamaan sitä. Meno onkin helppoa, kun loivassa rinteessä polveilevaa uraa voi liukua lumikenkäsuksilla.


Konttilan niityillä hiihtolatu mutkittelee ja tekee lenkkejä ympäri peltoaukeaa. Samat hiihtäjät ehtivät ohittaa minut moneen kertaan kun kuljen niityn poikki.


Ympäristötaidetta pellolta, hevosvetoinen haravakone.


Konttilan rakennukset ovat vanhoja, vanhimmat niistä 1770-luvulta. Konttila on entinen pappilan torppa, itäsuomalaista mäkiasutusta.




Tarkoitukseni on kiertää jyrkkä Kokonmäki lännen suunnalta. Yhytän mäelle nousevan polun ja kuljen sitä vähän matkaa siinä toivossa, että polku kääntyisi pohjoiseen päin. Ura näyttää kuitenkin menevän väärään suuntaan, joten käännyn vasemmalle ja pujottelen risukossa alemmas Satulanotkoon päin menevälle hiihtoladulle. Ohitan Kokonmäen ja Satulanotkon pohjan ladun reunaa hiihdellen. Notkon pohjalla on sen verran vesakkoa ja risua, että ei tee mieli sinne rämpimään.


Satulanotkon jälkeen alkaa nousu seuraavalle harjanteelle, puut suurenevat ja puiden alla on taas tilaa kulkea. Siirryn pois ladulta lumisten kuusien keskelle. Umpihangessakin on helppoa hiihdellä. Noin kymmensenttisen pehmeän lumen alla on kovaksi tiivistynyt hanki.



Lumi on koristellut kuusikon kauniiksi. Pienimmilläkin oksanpätkillä on paksu lumikerros. Jään pitkäksi aikaa katselemaan ja kuvaamaan tuota luonnonluomaa taideteosta.




Puijon metsät ovat osittain luonnonsuojelualuetta. Heti kun tulen luonnonsuojelualueelta talousmetsäalueelle, on edessä lehtikuusia kasvava, noin puolen hehtaarin kokoinen aukio.




Metsänraivauksen lehtikuusien ympäriltä ymmärrän hyvin, mutta en ymmärrä miksi metsänhoitotöitä ei ole voitu tehdä hienovaraisemmin. Lehtikuusiaukion vieressä on noin kolmen hehtaarin kokoinen avohakkuualue. Puijon metsien virkistysarvo on suuri, onhan alue melkein keskellä yli sadantuhannen asukkaan kaupunkia. Avohakkuu ei ole ainoa tapa hoitaa metsiä.




Seuraan taas vähän matkaa kapeaa polku-uraa, mutta karttatarkitus näyttää, että polku kaartaa alas kohti Julkulaa. Kännykän retkikartta on taas osoittanut tarpeellisuutensa. Vaikka Puijolla on viittoja ja merkittyjä reittejä, niin lumisessa maastossa en olisi harhailematta selvinnyt ilman karttaa.


Nyt on edessä tuttu paikka ja maisema. Kävimme Puijonnokan laavulla marraskuussa kauniina pakkaspäivänä. Nyt näkymä Kallavedelle peittyy lumisateeseen ja harmaaseen usvaan.



Viime käynnin jälkeen laavun seinälle on tullut taulu, jossa katkelma Kallavesj-laulun sanoista.


Aaro Jalkasen runoilema Kallavesj-laulu täyttää tänä vuonna sata vuotta.


Puijon harjanne on joka puolelta asuinalueiden ympäröimä, ja Kallaveden.


Reittini kulki kartan alareunasta yläreunaan ja matkaa kertyi noin viisi kilometriä.









tiistai 23. helmikuuta 2016

Lunta ja hiljaisuutta Valtavaaralla

Pilvisen ja tuulisen päivän retkellä kuljin liukulumikengillä metsän läpi omia reittejä Valtavaaranlammen kautta Valtavaaran laelle. Retken lähtö- ja paluupisteenä oli Vuosselintie Itä-Rukalla.

Alarinteen kynttiläkuusikko on puistomaista, kuin suunnitelman mukaan sopivin välein istutettua.




Viime päivien lumituisku on pyörittänyt lunta joka paikkaan. Taitavasti muotoiltu yksityiskohta kuusen juurella.


Pieni suo korkealla Valtavaaran rinteellä.


Onnistun nousemaan kohti Valtavaaranlampea rinteen loivimmista paikoista. Alkumatkan seuraan purouoman reunaa, hiihtoladun ylityksen jälkeen kuljen hieman vinottain jyrkimmässä rinteessä. Retkikarttaohjelma, joka näyttää sijainnin kartalla, toimii kun on yhteys verkkoon.


Valtavaaranlampi on kuin hiljaisuuden temppeli. Tykkypuut reunustavat lampea joka puolelta. Vastarannalla oleva laavu on piiloutunut lumen keskelle näkymättömiin.


Lammen pohjoisrannalla, puiden takaa näkyy Valtavaaran laki. Korkeuserolla mitattuna Valtavaaran lampi on matkan puolivälissä. Nousua Vuosselista lammelle on n. 75 metriä ja lammelta laelle vajaa 80 metriä.




Hieman ennen laavua löydän Ahmakallion suunnalta tulevan lumikenkäpolun. Sieltä pääsee suorempaa, mutta jyrkempää reittiä lammelle.

Hetken aikaa pilvikerros ohenee hieman ja värittää harmaan maiseman hennon sinertäväksi. Talvisista tulistelupaikoista, joissa olen käynyt on, Valtavaaranlammen laavu mielestäni kauneimmalla paikalla.


Maassa on metrin kerros lunta, mutta on sitä reilusti halkovajan katollakin.


Tervalta tuoksuvat puut syttyvät helposti ja tuulisuojakin on riittävä.




Nuotiomakkaran ja teemukillisen jälkeen jatkan matkaa kohti Valtavaaran lakea. Alkumatkalla seuraan vanhaa lumikenkäuraa, mutta pian se peittyy tuiskun muovaamiin jyrkkäreunaisiin lumiaaltoihin. Paikoin lumiharjanteet ovat noin metrin korkuisia. Kun kaikki ympärillä on valkoista, silmä ei erota hangen muotoja. Kaadun pari kertaa kun suksi haukkaa syvään kuoppaan.

Kaksi vierekkäin kasvanutta kuusta on joutunut taipumaan lumen ja tuulen voimasta.


Ylhäällä laella hangen pinta on kovaa ja tasaista, eikä lumikenkäsuksi uppoa yhtään lumeen.
Lumi, tuuli ja pakkanen ovat rakentaneet Valtavaaran tuvan edustalle toteemipaaluja.


Harmaassa säässä ei yksityiskohtia maisemassa paljon erotu. Valtavaaranlampi näkyy pienenä läikkänä Rukan rinteen alapuolella.


Joku on ahkeroinut ja kaivanut tuvan ikkunat esiin lumella kuorrutetusta seinästä. Tuulisella laella ei tee mieli viipyä pitkään. Jatkan matkaa kodalle, joka on vähän matkan päässä alarinteessä.


Kota maastoutuu hyvin lumen ja puiden keskelle. Valtavaaran hiihtolatu kulkee kodan vierestä, joten kävijoitä on talvellakin. Nytkin kodan tulisijassa on pienet tulet, vaikka ketään ei näykään.




Viivähdän hetken kodassa, pujahdan sitten halkovajan viertä metsään ja jatkan alas rinnettä kohti Vuosselia. Meno ei ole kovin vauhdikasta umpihangessa, vaikka rinne onkin jyrkkä.  


Loppumatkalla ilahduttaa näköhavainto auringosta, ensimmäistä kertaa koko retken aikana.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Käylänkosken aamu

Kaikki sääennusteet olivat luvanneet aamuksi pilvistä. Oli yllätys, kun aamulla ikkunasta näkyi taivaanrannalla kapea, selkeä juova. Pakkanenkin oli kiristynyt neljääntoista asteeseen. Lähdettiin tavoittamaan auringonnousua koskelle. Sen näkemisen todennäköisyys oli aika pieni, mutta aurinkoa on viime aikoina ollut niin rajoitetusti tarjolla, että kaikki tilaisuudet on käytettävä.

Ehdimme koskelle juuri ajoissa värikkäimpään hetkeen. Kapeasta pilvenraosta tihkui nousevan auringon valoa, joka väritti tummat pilvet kosken yllä.








Siinä sihtaillessai teleobjektiivilla kosken mutkan pakkasusvaa, alkoi läheltä kuulua laulua. Koskikara oli tullut muutaman metrin päähän laulaa lirkuttamaan. Miten voi pienestä linnusta lähteäkään niin kova ääni. Sen laulu kuului hyvin kosken kohinan yli.




Ylävirran puolella, lännen suunnalla, taivas on sinipunainen.




Keskitalvella Käylän koskiuoma jää varjoon. Helmikuun puolenvälin jälkeen nousevan auringon valo alkaa tavoittaa kosken kuohuja.











Valoilmiö oli lyhyt. Pilvet peittivät taivaan ja palattiin normiharmauteen.